torstai 30. huhtikuuta 2015

Sairaalasairaalasairaala. Yöks!

On vappuaatto, ja ulkona on kylmää vaikka aurinko paistaa. Just passeli päivä pysytellä kotona ja sisällä.
Viikko on menny tyystin sairaala mielessä. Tiistaina oli gastroskopia, eli mahan tähystys. Eka kerralla vajaa pari vuotta sitten, sain nii hyvän lääkityksen, että sitä muistelessa ei hirvittäny yhtään mennä tutkimukseen. Papereissa luki, että jos haluan esilääkityksen, tuleee mennä paikalle 30min aiemmin. Menin, ja totesin, että ei täällä oo hoitajaa, keltä pyytää mitään. Toiseksi, ku ihmisiä lappo salista ulos, jokainen näytti voivan hyvin. Niinpä menin ilman esilääkitystä saliin, ja petille.
Kurkku puudutettiin jollain aineella. se maistu pahalta, ja tuntuki pahalle, ennenku kurkku alko puutumaan. Sen jälkeen pitkälleen, ja suuhun sellanen suulake tms. Letku meni iisisti kurkusta ja mahaan asti. Sitte alko yökkäileminen, ja oksennus valu suusta tyynylle ja naamalle. Hoitaja hoki, että älä missään tapauksessa niele mitään, he koittaa pian lopettaa homman. Hoitsu kehotti myös välillä läähättämään, se helpottais oksennusrefleksiä, ja niin helpottiki. Myös piti välillä hengittää oikei syvään, ja seki helpotti. Kun letku viimein otettiin pois, laattasin hetken sängyllä, pyyhin naaman ja istuin kuulemaan tuloksia tutkimuksesta.
Koepalojen löydös selviää myöhemmin, mutta heti diagnoosina tuli jonkulainen ruuan imeytymishäiriö. Olin viimeksi syöny edellisenä iltana, ja kello oli kuitenki jo n.17 iltasella. Mahan olis pitäny tyhjetä siihen mennessä, mutta mulla ruokamassaa oli mahassa vielä reilusti. Aamulla olin juonu lasin simaa. Imeytymishäiriö ei kuitenkaan selitä sitä, miksi maha on kuralla jatkuvasti. Niinpä lähettivät ajan kolonoskopiaan, eli paksusuolen tähystykseen. Ite aallttelin siinä, että eipä oo kumma, jos on huono ruokahalu, ku maha on jatkuvasti täynnä ruokaa ku ei siirry suolistoon. Toiseksi, ku dialyysineste painaa mahalaukkua.
Vaiva on kuulemma diabeettista, eikä sille oikein voi mitään. Lääkäri puhu jostain antibiootista, mutta jätti asian nefrologin (munuaislääkäri) päätettäväksi. Mulla meni se vähän ohi, miksi sitä pitäis syyä. En halua yhtään ylimäärästä kuuria nyt, enkä myöhemmin. Pitää selvittää ens viikolla pd-polilla asiaa enempi. Kuulemma koepalatki ois sillon vastattuna.

Eilen sitte oli virtsateiden ultraääni. Tässä joku aika sitte tuli reilun viikon ajan veristä pissaa, ja menin sen vuoksi sairaalaanki. Vuoto loppu seuraavana päivänä, mutta nefrologi päätti tutkia, että johtuuko vuoto siirteestä. Eli sitä tutkittiin eilen.
Lisäksi oli sisätautien labraan aika ja sen jälkeen diabeteshoitajalle ja lääkärille.
Hoitaja anto ketoainemittarin. Oon joskus sellasen saanuki, mutta siitä on vuosia, eikä se oo enää tallessakaan. Mittaus näytti, että hyvät on, eli 0,2. Ketoaineet on sellasia... hmmm... Noh ketoasidoosi on diabeetikolle hengenvaarallinen tila, ja sen saa aikaan insuliinin puutos. Hengitys haisee etanolille, ja alkaa oksettaa. Sillon on syytä lähtä vauhdilla päivystykseen. Nyt ku mulla on oma ketoainemittari, on helppo seurata ketoaineitakin. Kun se nousee 0,6:een, on syytä ottaa lääkäriin yhteyttä.
Kyselin myös sensoroivan insuliinipumpun perään, mutta en kuulemma täytä kriteereitä. Pitäs olla vakavia ongelmia matalien tai korkeitten sokerien kans, ja mulla niitä ei oo. Eipä silti, oon tyytyväinen tähän omaani, ei-sensoroivaan pumppuun. Pyysin kuitenki saaha sensoroinnin erillisellä sensorointilaitteella, ja sen saanki maanantaina viikoksi vatsamakkaraan.
Monen vuoden tauon jälkeen pääsin lemppari endokrinologin vastaanotolle. Nimeltään Tapani Ebeling, joka käyttää aina kaikenmaailman autovertauskuvia. Tällä kertaa tosin autokouluvertauskuvia.
Ebeling on aikoinaan tehny mun kohalla hyviä päätöksiä hoitolinjauksista nii diabeteksen, ku jalkapohjassa olleen ruusun hoidossa. Kenenkään muun viime vuosina mua hoitaneen sisätautilääkärin en antais tehä mitään radikaaleja muutoksia esim. diabeteksen hoidossa. Tietysti makunsa kullaki, mutta voin lämpimästi suositella häntä nii diabeteksen, ku diabeetikon jalka- ja haavaongelmien hoidossa.
Hän kirjotti glukageniä, sellasta diabeetikon hypoglukemian (matala verensokeri) ensiapua. Siinä vaan pitäis olla toinen ihminen sitä pistämässä. Toisaalta taas, ku ei mulla oo enää noita tajunnanmenetyksiä matalien sokereitten vuoksi, nii eiköhän tässä pärjäillä. Sen voi ottaa sitte mukaan mökille tms. Siinä on kuiva-aine pullossa ja neste ruiskussa. Hädän hetkellä neste laitetaan pulloon, sekotetaan ja vedetään takas ruiskuun, ja pistetään potilaaseen. Noin saa äkkiä glukoosia kroppaan, ja tajuton diabeetikko palaamaan tajuihinsa. Siinä pieni infopläjäys.

Pitkäaikanen sokeri, eli hba1c oli 7.7. Ärsyttävää, se oli nimittäin noussu 6.5:stä. Arvasin, että se nousee, ku viikolla söin monena iltana yhestä karkkipussista sen verran, että sokerit meni sekasin. Toki noin isoon nousuun tarvitaan vähän muutaki ku yks pussi karkkia.
Tuo hba1c, eli hobis, on sellanen, joka näyttää viimisen n. kuukauden ajalta verensokerien keskiarvon. Sen tulis olla tuossa jossain 6-7 paikkeilla, ja lääkäri kyllä kehu tätäki kiitettäväksi, mutta mulle se ei riitä. Kun se on ollu pitkään parempi, nii aion saaha sen entisella tasolleen pikimmiten. Kroppakaan ei jouvu niin koville, mitä parempi hobis on.
Lisäksi oon joutunu tekeen erityisiä testejä itteni kanssa, että löytyy passelit insuliinit yöaikana. Niinku oon monesti kertonu, nii öisin mun läpi huilaava dialyysineste on makiaa. Nii makiaa, että kehon läpi menee yössä vajaa kolme kiloa sokeria. Pumpulle piti siis löytää sopivat säädöt yöajaksi.  Onneksi sillä voi tehä joka vuorokauden tunnille omat säädöt, joten vaati vähän aikaa, että passelit määrät löyty. Tää ei varmaan sano kellekään mitään, mutta kerron kuitenki.
Eli kun alotan dialyysin illalla, säädän pumpun 190%:iin 6.5h:ksi, kun dialyysi kestää yhteensä 9h. Aikaa ja määriä piti hakia jonku aikaa, ku jään yleensä hoidon päätyttyä vielä nukkumaan. Piti ottaa huomioon, että kun sokerinen neste poistuu vatsaontelosta, sokerit romahtaa. Niinpä se otti aikansa, että sopiva suhde ajan ja insuliinin suhteen löyty. Nää on niitä ihmiskokeita, mistä oon veispuukissa esim. vihjaillu. Tästä myös lääkäri kyseli tarkemmin. Kerto myös, että tällä lailla, väikka häneläki on vuosikymmenten kokemus diabeetikon hoitosta, hän oppii uutta taudin varsinaiselta asiantuntijalta. Mikä onki ihan totta, kyllä tässä on aikojen saatossa aikamoisesti oppinu diabeteksesta ja sen hoidosta.

Eilinen ilta meni sitte telkkaria kytätessä, ja valvoin pitkään, ja hoidonki alotin vasta joskus kahen maissa yöllä. Aattelin, että ku Marjo tulee 12:ksi, on hoito päättyny ja nousen ylös. Toisin kuitenki kävi.
Kellon muistutus alko piippattaan ysiltä, ja nousin kattoon miksi se huutaa. Oliki tälle aamulle varattuna labrat OYS:ssa. Ei muuta ku ylös sängystä, ja ettimään lähetettä.
Labrat oli kyllä valmiiksi määrättynä OYS:n järjestelmässä, mutta olikohan se puolivuosittain, ku pitää labraan mennessä ottaa SPR:n lähete matkaan. Osa näytteistä menee SPR:lle tutkittavaksi tai käsiteltäväksi, en oo ihan varma. Jotenki se liittyy valkosoluihin, sen tiiän. No lähete löytyki yllättävän iisisti, vaatteet päälle, mittari alle ja labraan. Sielä ottivat 15 putkea verta. Munuaispolilla on ns. kolmen kuukauden- ja puolivuotispaketti. Sillon otetaan enempi labroja, ja selvitetään kaikki, mikä liittyy elinsiirtoon. Multaki otetaan niitä nyt, vaikka en siirtolistalla ookaan. Pysyy paremmassa kunnossa, ku tarkkaan katotaan ja tutkitaan jatkuvasti.

Onneksi loppu arkipäivät tältä viikolta, muuten ois varmasti jostain ilmaantunu joku syy lähtä sairaalaan. Ei kiitos enää. Paitsi tietysti ens viikolla. Maanantaina laitetaan aamulla se sensori, ja samana päivänä on myös pd-poli. Tiistaina on sitte virtsarakon tähystys urologian polilla. Sitä seuraavalla viikolla on maanantaina sensoroinnin lopetus ja keskiviikkona paksusuolen tähystys, eli kolonoskopia. On sairaalassa juoksemista ihan riittävästi. Jospa sitä sitte sais olla taas vähän aikaa rauhassa. Tai vähintään löytyis syy esim. pitkään kesktäneelle kuramahalle

Semmosta mun vapunalusviikkoon. Ei oo kumma, jos mielessä ei pyöri muutaku nämä sairausasiat.
Lupaan, että kuhan tilanne vähän rauhottuu, alan ajatteleen jo muitaki asoita. Pakkoki on, ku en halua olla, edellisestä postauksesta voimaantuneena, ihan vaan sairas. Oon vaan tavallinen Lellu, ja se ois aika palauttaa mieleen.
Mukavaa vappua, ja ollaan varovaisia niitten kuohareitten kans. Eikä kaveria jätetä, ulkona on ihan pirun kylmä, vaikka lämpimältä näyttääki. Moikka!

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Ei selviytyjä, vaan romahtaja

Oon aikojen saatossa miettiny, että miksi ihmiset kutsuu joitain selviytyjiksi, tai taistelijoiksi. Niinku mua esimerkiksi.
En oo koskaan kokenu, vaikka pitkään ja paljon oonki sairastellu, että elämä ois jotenki taistelua. Tai että olisin erityisesti selviytyny jostain. Kokemuskoulutuksissa oonki aina kertonu, että kuvitelkaapa ittene makaamassa kotona jalka kipsissä, ja tulee vessahätä, tai jano. Mitä ihminen sillon tekee? No se haalautuu vessaan, ja käy juomassa, ja menee ehkä takas pötköttään. Vaikka hän raahautus lattiaa pitkin, pääsemättä ylös, kyllä siinä keinot keksii. Harva jää sänkyyn makaamaan, ja kuolee janoon tai kusee alleen, aikuinen ainakaan. Se on perustarpeiden täyttämistä, ei selviytymistä.
Lisäksi sanoissa taistella ja selviytyä on sellanen ikävä kaiku. Ihan ku mun elämä ois jotai suurta taistelua tai tappelua, mistä pitää selvitä. Ei, se on ihan tavallista elämää. Sitä samaa, mitä sinä ja muut elää. Mun kohalla se on vaan muotoutunu tämmöseksi. Herään aamulla niinku kaikki muutki ihmiset, ilosena (tai no, melkein ainaki) ottamaan vastaan uuen päivän. En taistelumielellä miettimään, että mitenkähän tämän päivän selviäis, ja millasilla taisteluilla. Ehei, ei sinne päinkään!

Otetaanpa esimerkiksi viime kesänen keuhkokuume. Makasin kotona 10 päivää korkeassa kuumeessa. Läheiset sattu just sillon kaikki olemaan reissussa, joten heitä ei voinu pyytää avuksi. Kuumetta alentava lääke ja yskänlääke loppuivat. Soitin Riitulle, joka kävi apteekissa, kaupassa, ja vielä siivos täällä, että mulla on helpompi olla kotona. Ennen pitkää paranin keuhkokuumeesta, mutta en siksi, että oisin jotenki taistellu jostain. Ehei, hakeuduin sairaalaan, ja makasin sielä kipiänä, voimattomana, avuttomana ja toisten armoilla vajaan viikon. Ei mun tartttenu taistella mitään bakteeria vastaan, ku antibiootit hoiti taistelun mun puolesta. Enkä kokenu olevani selviytyjä, ku minähän olin sairas ja voimaton, ja seki keikka ois voinu päättyä viikatemiehen matkaan.
Totta tietysti on, että mitä enempi kohtaa vastoinkäymisiä, sen vahvemmaksi tulee. Vai pitäskö siitäki sanoa, että kaikkeen tottuu. Mulle ei oo maailmanloppu se, että joudun sairaalaan, tai jotaki paikkaa leikataan, tai edes dialyysit ei oo vielä syösseet mua raiteiltani. Myönnettäköön, että välillä vituttaa kyllä niin, että veri lakkaa kiertämästä. Mutta arki se on silti hoidettava, vaikka pää kainalossa.

Arki on kyllä ollu monessa kohtaa pelastus. Joskus ku oikein pännii tää kaikki, ei tartte ku hetki katella muita ihmisiä. Maailma jatkaa kulkuaan, eikä ketään kiinnosta, miltä musta tuntuu. Äkkiä olo muuttuuki sellaseksi, että mitä mää pillitän, maailmassa on paljo isompiaki murheita ku joku dialyysi. Sentään vielä henki pihisee, ja saan kävellä omilla jaloillani. Saan mennä mukkumaan ja nousta aamulla ihan ite, ilman toisten apua jne jne.
Seki kyllä on myönnettävä, että en mää ois yksin jaksanu tätä kulunutta vajaata kahta vuotta dialyysissä. On ollu sekä henkisesti että fyysisesti raskasta. Kaikki nuo sydänvaivat vielä päälle. Enempi ku taistelua ja selviytymistä, elämä on kuitenki elämistä ja totuttelua uuteen elämänvaiheeseen, siihen iisimpään. Niinku Sanna sanoo, että elämä on nyt tällä hetkellä tämmöstä, ja tulevaisuudessa jotain muuta. Niinku onki. Kyllä nyt on vähän hitaampaa ja iisimpää elo, ku pari vuotta sitten. Tavotteet ja ehkä unelmatki on muuttuneet, ja enempi elää hetkessä. Tietysti mulla on odotuksia tulevaisuudeltaki, terveempiä, liittyen siirteen saamiseen, mutta ne on nii kaukasia, ettei tässä oo aikaa elää sitku-elämää.

Jos sanotaan, että on selviytyjä, onko sillon lähtökohtasesti romahtaja? En halua olla selviytyjä tai taistelija, vaan haluan olla se, joka on välttyny romahtamasta. Pieniä kyykkäyksiä on kyllä ollu, paljonki, mutta aina on ollu perhe ja vahva tukiverkosto ympärillä. Jopa tuntuu, että tää sairastelu on entisestään vahvistanu mun perheen, ja perheitten välejä. Kaikki lähellä elää vahvasti mukana, ja kaikki on kestäny hyvin, ainaki näennäisesti, mun kiukuttelut ja romahtelut. Läheiset koittaa parhaansa mukaan helpottaa mun elämää, ja keventää taakkaa. Kuitenkan eivät anna mun jäähä kotia homehtuun, vaan haalaavat kaupungille, mökeille, retkille ja reissuille. Esimerkiksi kesällä lähtään isän ja Sannan kans Viroon road tripille, ja matka on suunniteltu mun tarpeita ajatellen. Vireillä on myös yks toinen iso projekti, joka toteutetaan siksi, että mulla on erityistarpeita.
En kyllä ees jaksa käsittää, mitä niin hyvää oon tehny, että mua on siunattu tällä ja näillä perheillä.  Huoh.

Näihin kiitollisiin ajatuksiin. Moikka!.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kriisistä kriisiin

Niinku oon jo kertonu, on paino noussu dialyysien aikana 14kg. Muutenki ulkonäkö on muuttunu, ja sitä myöten kai jonku läskikriisinkin pukannu päälle. Tai siis läskimahakriisin.

Kävin aamulla silmälääkärissä. Oottelin käytävällä, ja katoin jo kaukaa, tai siis enhän ees nää kauas, ja vielä vähemmän puudutus- ja laajenuustipoilla sumennetuilla silmillä. Eli kolmen metrin päästä, ku paikalle saapu diabeetikko. Mistäkö sen tunnistin? No siitä, että olemus on hieman pöhöttyny, silmät ehkä vähän turvoksissa. Niinku ois ottanu häppää muutaman päivän liikaa. Posket punottaa, hartia- ja rinnanseutu on monesti aika jykevät. Sormet on hieman jäykistyneet, ja hampaat huonossa kunnossa (jos niitä ei oo korjailtu)  ja jaloissa tai kävelyssä mahollisesti jotain ongelmia.
Noin 15v. sitte, ku istuttiin ystäväni Anun kans Kuopiossa baarissa, tuli pari miestä jututtaan meitä. Hetken päästä kuiskasin Anulle, että tuo toinen jäbä on diabeetikko. Anu ihmettelemään, että mistä tiiät, onko hää sun tuttu? Vastasin, että käsistä. Miehellä oli samanlaiset kädet ku mulla, vaikkei Anu niissä yhtäläisyyttä nähnykään, mutta minä näin. Kysymys miehelle varmisti asian.

Sama juttu on siirtopotilailla. Iho muuttuu ruskiaksi, tai sellaseksi jännän väriseksi, posket on ainaki aluksi pullollaan kortisonin vaikutuksesta. Niitä kutsutaan kuukasvoiksi. Ajan myötä nuo piirteet vähän tasottuu, mutta ruskehtava väri jää niin kauanksi aikaa, ku syö hyljinnänestolääkkeitä. 
Se voi olla kallis paukku, jos kovasti on hankkinu iholleen passelia kosmetiikkaa, ja yhtäkkiä naaman väri muuttuuki täysin. Mulla ei muuttunu kovin radikaalisti, koska syön edelleen pientä määrää hyljinnänestolääkettä.

Ei liene ihme, että jonkunlaista kriisiä pukkaa. Oon ollu aika hoikka vuosikaudet, eikä mua tää paino muuten haittaakaan, paitsi tuo iso maha. On niinku ois pitkällä raskaana. Ärsyttävä! Etenki ku vaatteet ei mahu päälle. Housut jos passaa jaloista, ei mahu vyötäröstä. Ja jos mahtuu vyötäröstä, lahkeet lepattaa tuulessa.. Verkkarityyppiset housut onki nyt se kaikista paras ratkasu mulle.

Ulkonäkö ei oo koskaan ollu isossa roolissa mun elämässä. En myöskään oo koskaan arvottanu ittiäni tai muita ulkonäön perusteella. Ne on ihan muut asiat, joilla on merkitystä. Kuitenki nyt, ku oma ulkonäkö on radikaalisti muuttunu, huomaan ajattelevani omaa ulkonäköä paljon enemmän. 
Ihmiset ympärillä ei suhtaudu asiaan ollenkaan samalla lailla. Osa on kehunu pyöristyneitä poskia ja muhkeampaa olemusta. Se onki ihana ollu huomata, että vaikka ulkoinen minä muuttuu, ihmiset näkee mut edelleen samanlaisena ku aina ennenki. Se kai se on tärkeintäki, joten ehkä mun on parasta unohtaa koko asia.
Tällä erää.




Kävin siis silmälääkärillä aamulla. Luulin, että laittavat avansis-injektion, mutta se oliki kontrolliaika.
Silmien tilanne oli rauhallinen, ja viime kerrasta näkö oli parantunu. Edellisellä kerralla oli kaks tai kolme antibioottikuuria menossa, ja se sumentaa näköä. Myös korkia verensokeri huonontaa hetkellisesti tarkkaa näköä. Nyt se oli kuitenki ennallaan, ja seuraava meno on kolmen kuukauen päästä.
Eilen kävi apuvälinelainamosta tyyppi laittaan vessanpönttöön sellasen korotuksen, että siitä siitä pääsee paremmin ylös. Siinä on myös käsinojat, että voi vaikka nojailla pöntöllä istuessa. Nyt jos maha menee vielä sekasi, voi siinä turvallisesti vaikka nukkua, ku ei pääse tippumaan  Lisäkis toivat suihkutuolin mun vanhan ja pienen jakkaran tilalle. Laitan myös kirvesmiehelle tilaukseen saunajakkaran, missä on kaks porrasta, nii on iisimpi nousta lauteille. Sitä ei kiutenkaan kaupunki maksa, sillä sauna ei oo ihmisen perustarve.  Minä taas oon sitä mieltä, että se kyllä on suomalaiselle perustarve, jota ilman voi huonosti.

Ai nii! Käytiin maanantaina hakeen se pyörä uimahallilta. Se on kolmipyöränen, ja siinä on hassusti eessä kaks rengasta. Ajoin sen uimahallilta kotia, ja aika rankka reissu se kyllä oli. Matkaa on tasan 2km. En oo en ohitusleikkauksen jälkeen ajanu pyörällä, eli melkein kahten vuoteen. Arvata saattaa, että pyöräilylihakset oli täysin muuttanu olomuotoaan, ja valunu Oulun kaupungin viemäriverkostoon. Pitää vaan jatkaa harjotuksia, nii jospa sitä voimaa alkais pikkuhiljaa kertymään.
Oltiin Marjon kans sitä mieltä, että tuon soveltavan liikunnan välinelainaamon markkinointi on täysin mitätön, ku ei siitä kukaan tiedä. Sellasetkaan, jotka on toimineen vuosikausia asian parissa. Joten käykääpä kattoon täältä, mitä kaikkia jännää Oulun kaupungilla on lainattavana erityisliikkujan tarpeisiin.

Tällä viikolla on ollu kaks soittotuntia. Maanantaina se perus, ja eilen toinen. Olikohan se nii, että eilinen korvaa kevään viimisen tunnin, joka jää pitämättä. Maanantaina meni vähän nii ja näin, mutta eilen meni jo paremmin, ku olin viittiny harjotella läksyä. kohta ne sitte loppuuki tältä keväältä.

Pitää alkaa päiväunille. Valvoin illalla kahteen saakka, ja herätyskello soi kasilta. Ihan liian aikanen herätys mulle tollanen. Hui ja moikka!

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Nyt on coolia

Nyt on todella coolia. Meitsi köpöttelee mopon kans ku vanha tekijä.
Lääkityksen muuttamisen jälkeen oon kävelly vajaan parin viikon aikana varmasti enempi, ku koko alkuvuonna yhteensä. Aika nousujohteista on ollu, ja eilen kävelin 2.2km Sannan luo. Kuvaavaa on, että oon aikonu siitä asti ku muuttivat Toivoniemeen reilu vuosi sitte, kävellä sinne. En oo jaksanu. Aikaa meni eilen reilu tunti, ja istuskelin välillä, ja otin iisisti. Oli se kuitenki semmonen suoritus, että tämänpäiväinen äänestysreissu vajaan kilsan päähän tuntu melko raskaalta. Ihanaa on kuitenki liikkua vähän kauempana ku omassa korttelissa.
Kuvituksena onki muuan kuva eiliseltä reissulta.




Kevään myötä eteen tuli takkiongelma. Mulla ei oo sopivaa kevättakkia. Oon ollu ulkona toppatakki päällä, ja se on jo ihan liikaa. Hiki valuu. En millään raskis ostaa uusia isompia vaatteita, ku oon täysin vakuuttunu siitä, että ku joskus hamassa tulevaisuudessa saan siirron, lähtee myös nänä n.10 pd-hoidon tuomaa kiloa. Sitte kaikki jää isoiksi. Vaan ku ei kai sitä voi pienissäkään hillua.

Maha on rauhottunu, ainaki toistaseksi. Nyt on neljäs päivä ilman Lopexia, ja maha on pysyny hyvänä. Kop kop kop, ettei vaan nyt menis sekasin. Tuli aika sinne vatsan tähystykseen ja se ois ei ens, vaan seuraavalla viikolla. Jos maha on edelleen rauhallinen, perun sen ajan. Josko se sitteki ois vaan jotai väliaikasta, joka meni jo. Tuli myös ajat pissarakon tähystykseen ja virtsateiden eli alavatsan ultraan. Se pitää käyä, jos verta vuotaaki esim. siirteestä. Tai vuosi, eihän sitä oo enää tullu. En halua yhtään ylimäärästä tutkimusta, missä mennään ihon alle. Ei yhtään ylimäärästä ronkkimistä, kiitos.




Mieli on piristyny ihan reippaasti viime aikoina. Syynä siihen on tuo kohtentunu liikuntakyky. On mukavaa, ku voi hakia jotai tavis ruokaa tavis kaupasta, eikä tuosta naapurikaupasta vaan. Oon käyny muutaman kerran kaupungilla syömässä, ja tänään käytiin Sannan kans vaalikahvilla, ku olin käyny äänestään.
Viikolla käytiin Marjon kans otattaan passikuvat, eli kesän lomareissun eka vaihe on polkastu käyntiin. Teki mieli sanoa, että voitko photosopata posket vähän kapiammiksi. Posket ku on niinku hamsterilla. Tiistaina käyään viimein hakeen se kolmipyörä mulle uimahallilta. Nyt oon varma siitä, että jaksan sen ite polkia kotia. Aiemmin en oo ollu läheskään varma asiasta. Mukavaa, ja sitte reviiri laajenee taas vähän etäämmälle. Muutenki pientä projektia pukkaa, ku meinattiin osallistua Siivouspäivä-tapahtumaan.




Tässäpä nyt vähän viimeaikasia kuulumisia.. Palataan asiaan taas jonaki päivänä. Moikka!

torstai 9. huhtikuuta 2015

Kuntokuurilla

Ei ollu hyvä päivä viimeviikolla, että oisin hakenu sen pyörän. Eikä sen jälkeenkään. Olin jo ihan varma, että kuolen sydänkohtaukseen. Liikkuminen on ollu nii raskasta, että kauppaan mennessä on pitäny pysähtyä lepäämään. Kauppaanhan on meän ulko-ovelta matkaa ehkä kokonaiset sata metriä. Niin ollen arvelin, että ihan kaikki ei oo kunnossa.
Menin eilen päivystykseen valittaan, että ei oo mitään akuuttia, ihmetyttä vaan tää voimattomuus. Ihan niinku ennen oharia ja ennen pallolaajennuksia.. Mun taustalla, ohari 7/2013 ja kolme pallolaajennusta 12/14, ei tarvinnu ihan kauheesti valittaa, ku petipaikka oli valmiina.

Troponiini eli tni, sydänentsyymi oli vähän koholla, 0,09 ku se normisti on alle 0,05. Se on heitelly pitkin kevättä aika paljon, ja korkeimmillaan se oli viiden pinnassa. Sillon se kuitattiin jollaki syyllä, ku kuulemma jos ois sydänkohtaus, se ois vaatinu vajaan viikon laskeakseen normi tasolle, vaan mulla se laski seuraavaan päivään. Oon siis pelänny, että sydän pettää, ja etenki liikkuessa, ku se on ollu nii juuttaan hankalaa.
Jäin osastolle yöksi, jotta kardiologi kattoo aamulla tilanteen. Katto sydämen ultralla, eikä sielä eikä sydänfilmissäkään ollu mitään uutta. Kuulemma voin ihan huoletta liikkua voinnin mukaan, eikä tartte pelätä viikatemistä., eikä yhtään infarktia ollu havaittavissa. Mulle ne tulee oireettomina, ja siksi pelkään niitä. Jokainen pistos tai nipistys mikä rinnassa on, saa mut pelosta jäykäksi. Kaveri kyllä sano, että ne nipistykset on ihan vaan kevät, joka rinnassa oireilee. Niinku se nyt on olluki, ku ei oo syytä pelätä mitään kummempaa.
Voimattomuus selittyy sillä, että eihän tuo mun sydämeni oo enää iskussa. On noita toimenpiteitä, kalkkeutuneet suonet joka puolella, joku paksuuntuma sydämen seinämässä, eikä pumppausteho oo tietenkään entisellään. On päässy vähän karstottuun.
Myös koko syksyn laskenu yleiskunto, ja ku röörit avattiin taas vuodenvaihtessa, ja aloin kuntoutuun, tuli peritoniitti (vatsakalvontulehus) ja keuhkokuume yhtäaikaa. Niistä on nyt kuukausi, joten ehkä on vielä toipuminen kesken niistäki. Tiedä häntä. Mutta että lopputulos oli se, että meikä on ihan voimaton.
Hoidoksi  sain pitkävaikutteisen nitron, jota syön päivittäin. Kohtausta varten olevaa nirtoa en saanu, koska ei oo oireita.
Nappasin aamulla sairaalassa ekan lääkkeen, ja iltapäivällä Marjon kans kävellessä kaks korttelia kierrettiin yhen pysähyksen taktiikalla. Se oli kyllä pienimuotonen erävoitto mulle. Nyt hulluuksissani suunnittelin jo lähteväni huomena Rotuaarille köpötteleen, ja ens viikolla ehkä vielä vähän pidemmälleki. Eli kunnonkohotuskuuri on alkanut.
Ihanaa saaha tietää, että ehkä jaksan vielä joku päivä kävellä kilsan matkan torille, ja että reviiri laajenee taas vähän pidemmälle ku lähikauppaan. Pitää soittaa ja kysyä, saisinko sen pyörän nyt lainaksi, ku viime viikko meni ihan mylälle. Jospa sillä nyt jaksais vähän ajellaki.

Soittotunnilta oli vapaata, ku oli pyhä tän viikon maanantaina. Läksynä on tango nimeltä Lasihelmiä.
Sitä on ollu mukava treenata, ja mikä hienointa, oon soittanu nuoteista. Aika hidastahan se on, ja hankalaaki. Sentään nuotit on nyt sen kokoset, että nään niistä jotain. Edellisellä tunnilla Seija hoksas, että suurennetaan ne A3:lle. niin tehtiin, ja nyt on ihan eri fiilis opetella. Oispa tajunnu jo aiemmin, nii oisin ehkä jo oppinu sen Vanhoja poikia viiksekkäitä. Sitä ku en koskaan oppinu, ku meni jo mielenkiinto ku piti suurennuslasin kans tihrustaa, ja ku soittaessa tarvii välttis kahta kättä, ku pitää vetää ilmaa palkeisiin. Ehkäpä sitte joskus opettelen senki vielä.

Tänään laiteltiin Marjon kans vähän parveketta. Suunniteltiin kukkia ja muita juttuja sinne. Ai että, siitä tulee nätti ja viihtyisä. Kuvia myöhemmin. Huomasin muuten senki, että en oo vielä laittanu täältä uudistetusta kodistakaan mitään kuvia, joten niitäki luvassa jonaki päivänä.

Lähen nyt sohvalle makoileen, ku niskat on ihan juntturassa liian matalan tyynyn jäljiltä viime yönä. Se on moikka!

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Anna Ahti ahvenia, Pekka pieniä kaloja

Taas on sitte viime tekstin tapahtunu kaikenlaista pientä.
Ensinnäki sunnuntaina oli suvun pilkkikisat. Sinne oli tarkotus lähtä, ja lähinki, vaan en pilkkimään. Edellinen yö meni nimittäin vessan pöntöllä pilkkiessä. Maha meni sekasin, ja muuan tunti yöllä sitte pöntöllä. Lähin kuitenki mukaan, ku maha rauhottu siinä määrin. Otin pikku päikkärit ku muut istu jäällä. Kelikään ei ollu mikään paras, joten ei harmittanu se, ettei sais aurinkoa.
Pokaali meni tätin miehelle, niinku edellisenäkin vuonna. Sanna kuitenki tuli ikäänku toiseksi, ku oli saanu kalan pilkkiin, muttei saanu sitä ylös avannosta. Koko kisoissa jäälle saatiin yks vaaksan mittanen ahven, jolla tuli voitto. Kuvassa on kiertopalkinto, johon saa kaiverruttaa nimensä, ja voittaja saa myös pokaalin koristamaan takan reunustansa vuodeksi. Mullahan ei oo takkaa, nii ei harmita nii paljon vaikkei pokaalia saiskaan. Kisat on joka talvi, ja tää oli kuudestoista kerta, eikä mulla oo yhtään kiinnitystä pokaaliin, vaan eipä oo Sannallakaan. Äitillä niitä taitaa olla, yks ainaki.




Pilkkikisat oli Olhavassa, ja me Sannan kans ajeltiin niien jälkeen vielä Keminmaahan käymään isän luona. Sieltä sitte illalla kotia. Oli pitkä päivä, ja sen kyllä huomas, ku väsytti illalla nii vietävästi.

Manantaina otin vihdoin härkää sarvista, ja soitin pd-polille. Pissa oli ollu veristä jo reilun viikon ajan. En nyt tarkota, että vähän punertavaa, vaan veristä. Todella veristä. Nii veristä, että paperi muuttu pyyhkiessä punaseksi. Alkuun epäilin kuukautisten tekevän temppujaan, mutta lähempi tarkastelu osotti sen olevan virhearvion.
Sain polilta sen vastauksen, mitä en ois halunnu kuulla, ja siksi välttelin sinne soittamista. Piti lähtä päivystykseen.
Sielä vanhat kuviot, paitsi että tällä kertaa laittoivat luukulta suoraan sisätautilääkärille, ku yleislääkärille oli nii pitkä jono, ja olin selvästi sisätautilääkärin tarpeessa. Siinä säästy parisen tuntia jonotusta.
Ottivat veri- pissa- ja dialyysinestenäytteet. Pissasta löyty sitä samaa vanhaa suttusta sekaflooraa, ja alottivat antibiootin siihen. Yöksi piti jäähä osastolle, ku troponiini eli sydänentsyymi oli vähän koholla. Sydänfilmissä ei näkyny kuitenkaan mitään uutta, joten en hätääntyny itekään asiasta.
Veivät eka tarkkailuosastolle, ja sielä kerkesin syyä iltapalan, nii vaihetttiinki nelikakkoselle, eli tulehdusosastolle.

Aamulla lääkärinkierrolla lääkäri ei oikei osannu sanoa mitään, ja aiko soittaa nefrologille. Nefrologi, eli mun hoitava lääkäri oli sanonu, että laitetaan lähete urologille, ja selvitetään mistä veri vuotaa, ja voin lähtä kotia oottelen sitä aikaa. ku laittavat postissa tulemaan. Sydänentsyymi ei ollu noussu edellisestä illasta.
Tänään nefrologi soittiki mulle, vastauksia viime viikon keuhkokuvasta. Se oli puhdas keuhkokuumeen jäljiltä. Kerto myös, että jos verta vuotaa virtsajohtimista, ja siitä tulee riesa, poistetaan toimimaton siirre. Se ilmeisesti aiheuttaa jo sitä hiivasuutta, ja jos toinen ongelma tästä nyt kehkeytyy, nii päästään vähemmällä ku napsastaan koko paska pois. Mitäpä sitä toimimattomalla siirteellä tekee, joka aiheuttaa vaan ongelmia. Nyt vielä ku en pääse tän vuoden puolella siirtolistalle, on hyvää aikaa hoitaa tämmöset asiat alta pois. Vaikkaki kovasti toivon ja ootan, että tilanne tasaantuu. Aika raskasta on tää, ku jatkuvasti on jotai vastoinkäymisiä. Onneksi kuitenki dialyysit sujuu hyvin (kop kop kop) Se on nimittäin pääasia.

Toinen asia, mikä painaa mieltä, on se, että ku en taho jaksaa mitään.Yleiskunto on nii huono. .Jatkuvasti ku on jotai vastoinkäymisiä, ei kerkiä toipua entisistä, nii uutta jo pukkaa. Lisäksi dialyysit on sillä lailla rasittavia, että päivät on yleensä joko hyviä tai huonoja. Huonona päivänä huimaa, ei oo ruokahalua, mahollisesti huono yö takana. Hyvinä päivinä taas vointi on hyvä, ei huimaa nii pääsee liikkeelle. mieli halajais enempiki ku mihin fysiikka antaa myöten. Ootan sitä päivää, että jaksan lähtä kävelylle jonneki vähän pitemmälle, vaikka torille. Ilman, että saa jännätä millon loppuu kunto, ja pääseekö jalan takas kotia, vai pitääkö soittaa taksi.

Jos huomena on ns. hyvä päivä, käyään Marjon kans hakeen mulle se kolmipyöränen polkupyörä. Se vähän laajentais reviiriä, ja jospa sitä myötä mieliki vähän kohenis. Kelit on mitä on, mutta se ei mua haittaa, eipähän tuu hiki nii herkästi.

Jos teillä on jotain toiveita, mistä haluatte kuulla, nii kertolaa ihmeessä! Toiveita voi jättää kommentteihin, veispuukkiin tai sähköpostiin osotteeseen awsop.blog@gmail.com Myös risuja ja ruusuja saa laittaa, tai vaikka ihan vaan kuulumisia. Kaikki palaute kelpaa!

Tällä kertaa ei muuta ku moikka!