"Leena, kaikki on hyvim. Ei tartte pelätä enää"

Oon aika avoimesti kertonu, tai ainaki vihjaillu fb:ssa mitä on tapahtunu viime aikoina. En kuitenkaan läheskään nii avoimesti ku täällä.
Paljon on tapahtunu ja isoja asioita ja vallalla tuntuu olevan ajatus että oisin kauheen väsyny ja murheissani. Mun annetaan olla rauhassa kotona ja yks yleisimpiä kysymyksiä on että jaksatko sää. Tai joku sanoo ku sättäillään, että  "En oo viittiny ottaa yhteyttä ku ajattelin että oot nii väsyny/haluat olla rauhassa" tai muuta yhtä outoa.
En mää halua olla rauhassa. Sain sairaalassa olla ihan riittävästi rauhassa ku olin suurimman osan ajasta teholla. Lisäksi olin heti alussa eristyksessä. Tai että mää en jaksais esim vieraita. Miksi en? Leikkauksesta on jo yli viis viikkoa ja mää kävelen jo ilman rollaattoria. Lisäksi jos sattuu että väsyn, mää osaan kyllä sanoa että nyt väsyttää.

Toinen asia mikä mua ittiäki vähän ihmetytti aluksi, on se että mää en oo oikeestaan juurikaan murheissani tapahtuneesta.
Dialyysi oli odotettavissa, onhan turvotuksia ollu jo syksystä lähtien ja kretsut on ollu nousussa syksystä myös. Ja dialyysi ku on ennestään tuttua puuhaa nii sillä se ei varmaan jännitä tai ahista.
Tää ohitusleikkaus taas, se on se ihmetys.
Muistan että siellä salissa ku lääkäri teki angiografiaa nii lääkäri sano jo sen aikana että ohitusleikkaus pitää tehdä. Eka ajatus oli että no voi saatana, eipä tullu kotiin lähdöstä taaskaan mitään. Seuraava ajatus oliki sitte jo että onpa hyvä!
Mulle on jääny siskoni kuolemasta 17v sitten sellanen trauma että oon ajatellu kaikki nämä vuodet kuolemaa ja ollu varma että nyt mää kuolen. Joskus pari vuotta sitten sain jo sen verran tehdyksi asian eteen että pyysin nefrologilta lähetteen sydämen rasitustestiin. Osasin nimittäin epäillä että sydän ei ois ihan nii hyvässä kunnossa ku mitä mun annettiin sairaalassa ymmärtää. Tosin en usko että sieläkään on osattu edes kuvitella missä kunnossa se oikeesti ois, eihän verisuonten tilaa voi arvioida ulkoa päin ultraamalla tai sydänfilmistä, saati röntgenkuvista.
Nyt ku sain kuulla että sydän on ihan mylällä, olin helpottunu että vihdoin sain tietää misä mennään ja ku lääkäri sano että ohikka tehään tällä samalla reissulla, ajattelin että nyt mää en voi kuolla käsiin ku oon parhaassa hoidossa ja osataan tarkkailla sydäntä.
Eli täsä kävi nyt just toisin päin ku oli odotettavissa; mää sain varmuuden ja pelko hävis. Ku perusterve ihminen saa kuulla että pumppu on paskana, se on eka kerta ku henkilö joutuu nokatusten oman kuolemansa kanssa. Mää taas olin tehny omaa kuolemaani jo yli 17 vuotta.
Lyhyesti vois sanoa että oon äärimmäisen onnekas että pääsin ohitusleikkaukseen ja myös vähintäänki yhtä kiitollinen. Todennäköstä on että tuo sairaalareissu jatko mun elämää x ajan verran. Niinku kaks lääkäriäki mulle sano, on tämä sata kertaa parempi vaihtoehto ku tulla ambulanssilla ties missä kunnossa ja sydän jo infarktista vaurioituneena päivystyksenä leikattavaksi ku että saahaan rauhassa valmistautua siihen ja hoitaa tulehukset, hb ja kaikki leikkausta mahollisesti haittaavat asiat kuntoon.

Onhan tässä vielä monta estettä ylitettävänä mutta kuntoutuminen etenee mukavasti. Oon käyny dialyysissä eilen ilman rollaattoria ja kävin myös ystävän luona ja vielä kaupassaki ilman mopoa. Se kauppareissu tosin tais olla liikaa ku olin sitte ihan poikki. Tänään kvin sitte kaupassa ja vähän köpöttelin tuola ulkona, ihan vaan palauttavana treeninä (kuulostaa siltä ku oisin kovaki urheilija :D) ja muuten vietän lepopäivää. Mopo saa jatkossaki jäähä dialyysireissuilla kotia mutta kaupassa sitä toistaseksi tarttee ku en saa kantaa veilä raskaita kantamuksia.
Laitan tähän loppuun kuvan jnka laitoin myös fb:iin ja sielä se sai aikamoisesti peukkuja ja erilaisia kommentteja. En laittanu tätä siksi että haluan esitellä jälkiä vaan siksi että tää asia on koskettanu mua syvältä, just sen vuoksi että ku mää en pelkää enää. Nää jäljet on mun tatuointi missä lukee jos oikein tarkkaan kattoo: "Leena, kaikki on hyvim. Ei tartte pelätä enää"