sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Mihinpä sitä tiikeri, vai oisko parempi, että aasi raidoistaan pääsis.
Mun pitää käyä kuukauden välein jalkahoitajalla, että jalat pysyy kunnossa mahollista siirtoa varten. Diabeetikon haavat ku paranee nii hitaasti, etenki jaloissa, että haavan paraneminen voi viiä kuukausia. Jos sattuis tuleen soitto siirtoon just sillon ku jaloissa ois ongelmia, siirtoa ei tehtäis. Paitsi että minähän en edelleenkään oo listalla, mutta hinku sinne on kova. No nii, taas vähän lähti sivuraiteille...
En muista kerroinko, mutta kuukausi sitte jalkahoitaja soitti mulle ja kysy, oonko tulossa, ku aika oli sille päivää. Hyppäsin taksiin ja ajelin paikalle tunnin myöhässä. No tällä viikolla sama juttu. En ollu kattonu aikoihin puhelimen kalenteria, ja missasin jalkahoitajan ajan. Kunnes kiltti hoitaja soitti ja kysy, että oonko tulossa. Hyppäsin taksiin ja ajelin paikalle puoli tuntia myöhässä.
Sanoin jalkahoitajalle, että jos en oo paikalla ajoissa, oon todennäkösesti unohtanu ajan, ja soittaa vaan heti jos mua ei kuulu, ei kannata ootella yhtään. Oon nimittäin sen sortin täsmällinen, että oon aina ajoissa, paitsi sillon ku kyse on minusta riippumattomista asioista, kuten esim. bussi on myöhässä, tie poikki tms.

Viikolla tuli aika uroterapeutille opetteleen sitä katetrointia.
Oon tässä pohtinu asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että se on vaan yks pieni este tällä tiellä. Mun päätavote on saaha elinsiirto, ja sitä kohti mennään, tulipa vastaan mitä tahansa. Vähän niinku Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, tai ravihevonen laput silmillä, joka ei voi pälyillä sivuille.




Voimaannuin ajatuksesta nii paljo, että päätin, että jos joku tulee mulle valittamaan jostai pikkuasioista, kuten esim. flunssasta, sanon että ei kiinnosta. Kunnes seuraavana yönä heräsin ikävään tukkosuuteen. Se siitä. Karma is a bitch.
Sannan kans asiasta puhuttuani, tajusin, mikä siinä oikiasti on nii hankalaa. No se, että ku en koe olevani kipiä mistään, ja kuitenki pitää tehä yks tai usiampi hoitotoimenpide päivässä lisää. Niinku niitä ei ois jo riittävästi. Onneksi Marjo hoitaa pitkälti nuo dialyysijutut, purkaa ja lataa koneen, tyhjentää kanisterin ja laittaa viikonlopuksi pussit valmiiksi tyrkylle. Hän on jopa sisustanu makkarin, ja enää se ei näytä sairaalahuoneelle, vaan oikialle makkarille. Laitan kuvan tänne, kunhan otan sen päivänvalon aikaan. Mietteissä on, että ulkoistaisin myös nesteitten tilaamisen Marjolle. Se ois taas yks murhe mulle vähemmän. Paitsi että nyt jo menee siten, että kun joku neste uhkaa loppua, hän kertoo asiasta ja sitte tilaan ite lisää. Mutta että tarkotus ois, että mun ei tarttis enää huolehtia koko asiasta, riittää kunhan meen koneeseen kiinni, ja siinä kaikki.
Nyt huomaa kyllä, miten elämä on helpottunu avustajan alottaessa työt. Virtaa ei välttis oo yhtään enempi, mutta mahtavaa on, ku on vähempi huolehdittavia asioita.

Maanantaina käytiin äitin ja Sannan kans retkellä. Isän mökillä on tehty remppaa, ja sieltä piti hakia maaleja pois, etteivät mee talven aikana pilalle. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta musta tollaset jutut on mukavia. Ehkä siksi, että voiaan ihan kaikessa rauhassa lepposasti porista niitä näitä. Ei meillä mitään salaisuuksia oo, mutta onhan se arilaista kuitenki, ku saahaan olla ihan keskenämme. Jutut on aina erilaisia erilaisissa ihmiskokoonpanoissa, ja mää tykkään olla äitin ja Sannan seurassa. Voiaaan puhua vakavia, olla hiljaa, tai vaikka hassutella. Sannan kans meillä on toisinaan ihan omat jutut, ku se mopo lähtee käsistä. Saa nauraa jolleki todella oudolle jutulle, joka ei ees oo hauska, ja monesti sitä vaan nauraa, ku on nii onnellinen. Sannan kans saa kyllä maailman parhaat naurut. Niinku oon monesti tässä viime aikoina sanonu, on tuo oman perheen merkitys kyllä noussu arvoon arvaamattomaan. Ens kesälle on suunnitelmissa oikein ulkomaan reissu, ja sitä en edes suunnittelis kenenkään muun kans tehtäväksi, ku omien läheisten. Kukaan ei voi ymmärtää tätä nykystä olemista ja tilannetta, niinku nuo lähimmät. Koen olevani vähän niinku taakkana ja jarruna muille, ja siksi en oikei halua lähtä minnekään muitten kanssa, ku aina pitää olla kuitenki pyytämässä apua johonki. Ehkä sitä ajan kans oppii, ettei avun pyytäminen oo heikkous, ja monet ystävät auttaa mielellään. Oonhan iteki sen luontonen, että toisen auttamisesta saa ne parhaat kiksit. Toki osansa on silläki, että en välttis oo ihan hyväksyny muuttunutta, vajaakuntosta minää. Ku ei voi liikkua niinku ennen, vähän niinku ruumis vanhenis ennenaikasesti. Lähimmät ku tietää kaiken, mitä tässä tapahtuu, ei mun tartte heän seurassaan jännittää tai en koe ittiäni avuttomaksi, toisin ku muitten seurassa saattaa herkästi niin käyä. Ystävät on sitte ystävina tärkeitä, mun tuuletustelineitä, enkä halua vähätellä ystävienkään merkitystä. Mutta nyt pohdin lähinnä perheen merkitystä. Ja nyt en pohdi enää koko asiaa, vaan lähen hankkimaan ravintoa.

Moikka ja onnittelut Andtelle Big brotherin voitosta

1 kommentti: