Oon aikojen saatossa miettiny, että miksi ihmiset kutsuu joitain selviytyjiksi, tai taistelijoiksi. Niinku mua esimerkiksi.
En oo koskaan kokenu, vaikka pitkään ja paljon oonki sairastellu, että elämä ois jotenki taistelua. Tai että olisin erityisesti selviytyny jostain. Kokemuskoulutuksissa oonki aina kertonu, että kuvitelkaapa ittene makaamassa kotona jalka kipsissä, ja tulee vessahätä, tai jano. Mitä ihminen sillon tekee? No se haalautuu vessaan, ja käy juomassa, ja menee ehkä takas pötköttään. Vaikka hän raahautus lattiaa pitkin, pääsemättä ylös, kyllä siinä keinot keksii. Harva jää sänkyyn makaamaan, ja kuolee janoon tai kusee alleen, aikuinen ainakaan. Se on perustarpeiden täyttämistä, ei selviytymistä.
Lisäksi sanoissa taistella ja selviytyä on sellanen ikävä kaiku. Ihan ku mun elämä ois jotai suurta taistelua tai tappelua, mistä pitää selvitä. Ei, se on ihan tavallista elämää. Sitä samaa, mitä sinä ja muut elää. Mun kohalla se on vaan muotoutunu tämmöseksi. Herään aamulla niinku kaikki muutki ihmiset, ilosena (tai no, melkein ainaki) ottamaan vastaan uuen päivän. En taistelumielellä miettimään, että mitenkähän tämän päivän selviäis, ja millasilla taisteluilla. Ehei, ei sinne päinkään!
Otetaanpa esimerkiksi viime kesänen keuhkokuume. Makasin kotona 10 päivää korkeassa kuumeessa. Läheiset sattu just sillon kaikki olemaan reissussa, joten heitä ei voinu pyytää avuksi. Kuumetta alentava lääke ja yskänlääke loppuivat. Soitin Riitulle, joka kävi apteekissa, kaupassa, ja vielä siivos täällä, että mulla on helpompi olla kotona. Ennen pitkää paranin keuhkokuumeesta, mutta en siksi, että oisin jotenki taistellu jostain. Ehei, hakeuduin sairaalaan, ja makasin sielä kipiänä, voimattomana, avuttomana ja toisten armoilla vajaan viikon. Ei mun tartttenu taistella mitään bakteeria vastaan, ku antibiootit hoiti taistelun mun puolesta. Enkä kokenu olevani selviytyjä, ku minähän olin sairas ja voimaton, ja seki keikka ois voinu päättyä viikatemiehen matkaan.
Totta tietysti on, että mitä enempi kohtaa vastoinkäymisiä, sen vahvemmaksi tulee. Vai pitäskö siitäki sanoa, että kaikkeen tottuu. Mulle ei oo maailmanloppu se, että joudun sairaalaan, tai jotaki paikkaa leikataan, tai edes dialyysit ei oo vielä syösseet mua raiteiltani. Myönnettäköön, että välillä vituttaa kyllä niin, että veri lakkaa kiertämästä. Mutta arki se on silti hoidettava, vaikka pää kainalossa.
Arki on kyllä ollu monessa kohtaa pelastus. Joskus ku oikein pännii tää kaikki, ei tartte ku hetki katella muita ihmisiä. Maailma jatkaa kulkuaan, eikä ketään kiinnosta, miltä musta tuntuu. Äkkiä olo muuttuuki sellaseksi, että mitä mää pillitän, maailmassa on paljo isompiaki murheita ku joku dialyysi. Sentään vielä henki pihisee, ja saan kävellä omilla jaloillani. Saan mennä mukkumaan ja nousta aamulla ihan ite, ilman toisten apua jne jne.
Seki kyllä on myönnettävä, että en mää ois yksin jaksanu tätä kulunutta vajaata kahta vuotta dialyysissä. On ollu sekä henkisesti että fyysisesti raskasta. Kaikki nuo sydänvaivat vielä päälle. Enempi ku taistelua ja selviytymistä, elämä on kuitenki elämistä ja totuttelua uuteen elämänvaiheeseen, siihen iisimpään. Niinku Sanna sanoo, että elämä on nyt tällä hetkellä tämmöstä, ja tulevaisuudessa jotain muuta. Niinku onki. Kyllä nyt on vähän hitaampaa ja iisimpää elo, ku pari vuotta sitten. Tavotteet ja ehkä unelmatki on muuttuneet, ja enempi elää hetkessä. Tietysti mulla on odotuksia tulevaisuudeltaki, terveempiä, liittyen siirteen saamiseen, mutta ne on nii kaukasia, ettei tässä oo aikaa elää sitku-elämää.
Jos sanotaan, että on selviytyjä, onko sillon lähtökohtasesti romahtaja? En halua olla selviytyjä tai taistelija, vaan haluan olla se, joka on välttyny romahtamasta. Pieniä kyykkäyksiä on kyllä ollu, paljonki, mutta aina on ollu perhe ja vahva tukiverkosto ympärillä. Jopa tuntuu, että tää sairastelu on entisestään vahvistanu mun perheen, ja perheitten välejä. Kaikki lähellä elää vahvasti mukana, ja kaikki on kestäny hyvin, ainaki näennäisesti, mun kiukuttelut ja romahtelut. Läheiset koittaa parhaansa mukaan helpottaa mun elämää, ja keventää taakkaa. Kuitenkan eivät anna mun jäähä kotia homehtuun, vaan haalaavat kaupungille, mökeille, retkille ja reissuille. Esimerkiksi kesällä lähtään isän ja Sannan kans Viroon road tripille, ja matka on suunniteltu mun tarpeita ajatellen. Vireillä on myös yks toinen iso projekti, joka toteutetaan siksi, että mulla on erityistarpeita.
En kyllä ees jaksa käsittää, mitä niin hyvää oon tehny, että mua on siunattu tällä ja näillä perheillä. Huoh.
Näihin kiitollisiin ajatuksiin. Moikka!.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti