Nyt on coolia

Nyt on todella coolia. Meitsi köpöttelee mopon kans ku vanha tekijä.
Lääkityksen muuttamisen jälkeen oon kävelly vajaan parin viikon aikana varmasti enempi, ku koko alkuvuonna yhteensä. Aika nousujohteista on ollu, ja eilen kävelin 2.2km Sannan luo. Kuvaavaa on, että oon aikonu siitä asti ku muuttivat Toivoniemeen reilu vuosi sitte, kävellä sinne. En oo jaksanu. Aikaa meni eilen reilu tunti, ja istuskelin välillä, ja otin iisisti. Oli se kuitenki semmonen suoritus, että tämänpäiväinen äänestysreissu vajaan kilsan päähän tuntu melko raskaalta. Ihanaa on kuitenki liikkua vähän kauempana ku omassa korttelissa.
Kuvituksena onki muuan kuva eiliseltä reissulta.

Kevään myötä eteen tuli takkiongelma. Mulla ei oo sopivaa kevättakkia. Oon ollu ulkona toppatakki päällä, ja se on jo ihan liikaa. Hiki valuu. En millään raskis ostaa uusia isompia vaatteita, ku oon täysin vakuuttunu siitä, että ku joskus hamassa tulevaisuudessa saan siirron, lähtee myös nänä n.10 pd-hoidon tuomaa kiloa. Sitte kaikki jää isoiksi. Vaan ku ei kai sitä voi pienissäkään hillua.

Maha on rauhottunu, ainaki toistaseksi. Nyt on neljäs päivä ilman Lopexia, ja maha on pysyny hyvänä. Kop kop kop, ettei vaan nyt menis sekasin. Tuli aika sinne vatsan tähystykseen ja se ois ei ens, vaan seuraavalla viikolla. Jos maha on edelleen rauhallinen, perun sen ajan. Josko se sitteki ois vaan jotai väliaikasta, joka meni jo. Tuli myös ajat pissarakon tähystykseen ja virtsateiden eli alavatsan ultraan. Se pitää käyä, jos verta vuotaaki esim. siirteestä. Tai vuosi, eihän sitä oo enää tullu. En halua yhtään ylimäärästä tutkimusta, missä mennään ihon alle. Ei yhtään ylimäärästä ronkkimistä, kiitos.

Mieli on piristyny ihan reippaasti viime aikoina. Syynä siihen on tuo kohtentunu liikuntakyky. On mukavaa, ku voi hakia jotai tavis ruokaa tavis kaupasta, eikä tuosta naapurikaupasta vaan. Oon käyny muutaman kerran kaupungilla syömässä, ja tänään käytiin Sannan kans vaalikahvilla, ku olin käyny äänestään.
Viikolla käytiin Marjon kans otattaan passikuvat, eli kesän lomareissun eka vaihe on polkastu käyntiin. Teki mieli sanoa, että voitko photosopata posket vähän kapiammiksi. Posket ku on niinku hamsterilla. Tiistaina käyään viimein hakeen se kolmipyörä mulle uimahallilta. Nyt oon varma siitä, että jaksan sen ite polkia kotia. Aiemmin en oo ollu läheskään varma asiasta. Mukavaa, ja sitte reviiri laajenee taas vähän etäämmälle. Muutenki pientä projektia pukkaa, ku meinattiin osallistua Siivouspäivä-tapahtumaan.

Tässäpä nyt vähän viimeaikasia kuulumisia.. Palataan asiaan taas jonaki päivänä. Moikka!

Kuntokuurilla

Ei ollu hyvä päivä viimeviikolla, että oisin hakenu sen pyörän. Eikä sen jälkeenkään. Olin jo ihan varma, että kuolen sydänkohtaukseen. Liikkuminen on ollu nii raskasta, että kauppaan mennessä on pitäny pysähtyä lepäämään. Kauppaanhan on meän ulko-ovelta matkaa ehkä kokonaiset sata metriä. Niin ollen arvelin, että ihan kaikki ei oo kunnossa.
Menin eilen päivystykseen valittaan, että ei oo mitään akuuttia, ihmetyttä vaan tää voimattomuus. Ihan niinku ennen oharia ja ennen pallolaajennuksia.. Mun taustalla, ohari 7/2013 ja kolme pallolaajennusta 12/14, ei tarvinnu ihan kauheesti valittaa, ku petipaikka oli valmiina.

Troponiini eli tni, sydänentsyymi oli vähän koholla, 0,09 ku se normisti on alle 0,05. Se on heitelly pitkin kevättä aika paljon, ja korkeimmillaan se oli viiden pinnassa. Sillon se kuitattiin jollaki syyllä, ku kuulemma jos ois sydänkohtaus, se ois vaatinu vajaan viikon laskeakseen normi tasolle, vaan mulla se laski seuraavaan päivään. Oon siis pelänny, että sydän pettää, ja etenki liikkuessa, ku se on ollu nii juuttaan hankalaa.
Jäin osastolle yöksi, jotta kardiologi kattoo aamulla tilanteen. Katto sydämen ultralla, eikä sielä eikä sydänfilmissäkään ollu mitään uutta. Kuulemma voin ihan huoletta liikkua voinnin mukaan, eikä tartte pelätä viikatemistä., eikä yhtään infarktia ollu havaittavissa. Mulle ne tulee oireettomina, ja siksi pelkään niitä. Jokainen pistos tai nipistys mikä rinnassa on, saa mut pelosta jäykäksi. Kaveri kyllä sano, että ne nipistykset on ihan vaan kevät, joka rinnassa oireilee. Niinku se nyt on olluki, ku ei oo syytä pelätä mitään kummempaa.
Voimattomuus selittyy sillä, että eihän tuo mun sydämeni oo enää iskussa. On noita toimenpiteitä, kalkkeutuneet suonet joka puolella, joku paksuuntuma sydämen seinämässä, eikä pumppausteho oo tietenkään entisellään. On päässy vähän karstottuun.
Myös koko syksyn laskenu yleiskunto, ja ku röörit avattiin taas vuodenvaihtessa, ja aloin kuntoutuun, tuli peritoniitti (vatsakalvontulehus) ja keuhkokuume yhtäaikaa. Niistä on nyt kuukausi, joten ehkä on vielä toipuminen kesken niistäki. Tiedä häntä. Mutta että lopputulos oli se, että meikä on ihan voimaton.
Hoidoksi  sain pitkävaikutteisen nitron, jota syön päivittäin. Kohtausta varten olevaa nirtoa en saanu, koska ei oo oireita.
Nappasin aamulla sairaalassa ekan lääkkeen, ja iltapäivällä Marjon kans kävellessä kaks korttelia kierrettiin yhen pysähyksen taktiikalla. Se oli kyllä pienimuotonen erävoitto mulle. Nyt hulluuksissani suunnittelin jo lähteväni huomena Rotuaarille köpötteleen, ja ens viikolla ehkä vielä vähän pidemmälleki. Eli kunnonkohotuskuuri on alkanut.
Ihanaa saaha tietää, että ehkä jaksan vielä joku päivä kävellä kilsan matkan torille, ja että reviiri laajenee taas vähän pidemmälle ku lähikauppaan. Pitää soittaa ja kysyä, saisinko sen pyörän nyt lainaksi, ku viime viikko meni ihan mylälle. Jospa sillä nyt jaksais vähän ajellaki.

Soittotunnilta oli vapaata, ku oli pyhä tän viikon maanantaina. Läksynä on tango nimeltä Lasihelmiä.
Sitä on ollu mukava treenata, ja mikä hienointa, oon soittanu nuoteista. Aika hidastahan se on, ja hankalaaki. Sentään nuotit on nyt sen kokoset, että nään niistä jotain. Edellisellä tunnilla Seija hoksas, että suurennetaan ne A3:lle. niin tehtiin, ja nyt on ihan eri fiilis opetella. Oispa tajunnu jo aiemmin, nii oisin ehkä jo oppinu sen Vanhoja poikia viiksekkäitä. Sitä ku en koskaan oppinu, ku meni jo mielenkiinto ku piti suurennuslasin kans tihrustaa, ja ku soittaessa tarvii välttis kahta kättä, ku pitää vetää ilmaa palkeisiin. Ehkäpä sitte joskus opettelen senki vielä.

Tänään laiteltiin Marjon kans vähän parveketta. Suunniteltiin kukkia ja muita juttuja sinne. Ai että, siitä tulee nätti ja viihtyisä. Kuvia myöhemmin. Huomasin muuten senki, että en oo vielä laittanu täältä uudistetusta kodistakaan mitään kuvia, joten niitäki luvassa jonaki päivänä.

Lähen nyt sohvalle makoileen, ku niskat on ihan juntturassa liian matalan tyynyn jäljiltä viime yönä. Se on moikka!

Anna Ahti ahvenia, Pekka pieniä kaloja

Taas on sitte viime tekstin tapahtunu kaikenlaista pientä.
Ensinnäki sunnuntaina oli suvun pilkkikisat. Sinne oli tarkotus lähtä, ja lähinki, vaan en pilkkimään. Edellinen yö meni nimittäin vessan pöntöllä pilkkiessä. Maha meni sekasin, ja muuan tunti yöllä sitte pöntöllä. Lähin kuitenki mukaan, ku maha rauhottu siinä määrin. Otin pikku päikkärit ku muut istu jäällä. Kelikään ei ollu mikään paras, joten ei harmittanu se, ettei sais aurinkoa.
Pokaali meni tätin miehelle, niinku edellisenäkin vuonna. Sanna kuitenki tuli ikäänku toiseksi, ku oli saanu kalan pilkkiin, muttei saanu sitä ylös avannosta. Koko kisoissa jäälle saatiin yks vaaksan mittanen ahven, jolla tuli voitto. Kuvassa on kiertopalkinto, johon saa kaiverruttaa nimensä, ja voittaja saa myös pokaalin koristamaan takan reunustansa vuodeksi. Mullahan ei oo takkaa, nii ei harmita nii paljon vaikkei pokaalia saiskaan. Kisat on joka talvi, ja tää oli kuudestoista kerta, eikä mulla oo yhtään kiinnitystä pokaaliin, vaan eipä oo Sannallakaan. Äitillä niitä taitaa olla, yks ainaki.

Pilkkikisat oli Olhavassa, ja me Sannan kans ajeltiin niien jälkeen vielä Keminmaahan käymään isän luona. Sieltä sitte illalla kotia. Oli pitkä päivä, ja sen kyllä huomas, ku väsytti illalla nii vietävästi.

Manantaina otin vihdoin härkää sarvista, ja soitin pd-polille. Pissa oli ollu veristä jo reilun viikon ajan. En nyt tarkota, että vähän punertavaa, vaan veristä. Todella veristä. Nii veristä, että paperi muuttu pyyhkiessä punaseksi. Alkuun epäilin kuukautisten tekevän temppujaan, mutta lähempi tarkastelu osotti sen olevan virhearvion.
Sain polilta sen vastauksen, mitä en ois halunnu kuulla, ja siksi välttelin sinne soittamista. Piti lähtä päivystykseen.
Sielä vanhat kuviot, paitsi että tällä kertaa laittoivat luukulta suoraan sisätautilääkärille, ku yleislääkärille oli nii pitkä jono, ja olin selvästi sisätautilääkärin tarpeessa. Siinä säästy parisen tuntia jonotusta.
Ottivat veri- pissa- ja dialyysinestenäytteet. Pissasta löyty sitä samaa vanhaa suttusta sekaflooraa, ja alottivat antibiootin siihen. Yöksi piti jäähä osastolle, ku troponiini eli sydänentsyymi oli vähän koholla. Sydänfilmissä ei näkyny kuitenkaan mitään uutta, joten en hätääntyny itekään asiasta.
Veivät eka tarkkailuosastolle, ja sielä kerkesin syyä iltapalan, nii vaihetttiinki nelikakkoselle, eli tulehdusosastolle.

Aamulla lääkärinkierrolla lääkäri ei oikei osannu sanoa mitään, ja aiko soittaa nefrologille. Nefrologi, eli mun hoitava lääkäri oli sanonu, että laitetaan lähete urologille, ja selvitetään mistä veri vuotaa, ja voin lähtä kotia oottelen sitä aikaa. ku laittavat postissa tulemaan. Sydänentsyymi ei ollu noussu edellisestä illasta.
Tänään nefrologi soittiki mulle, vastauksia viime viikon keuhkokuvasta. Se oli puhdas keuhkokuumeen jäljiltä. Kerto myös, että jos verta vuotaa virtsajohtimista, ja siitä tulee riesa, poistetaan toimimaton siirre. Se ilmeisesti aiheuttaa jo sitä hiivasuutta, ja jos toinen ongelma tästä nyt kehkeytyy, nii päästään vähemmällä ku napsastaan koko paska pois. Mitäpä sitä toimimattomalla siirteellä tekee, joka aiheuttaa vaan ongelmia. Nyt vielä ku en pääse tän vuoden puolella siirtolistalle, on hyvää aikaa hoitaa tämmöset asiat alta pois. Vaikkaki kovasti toivon ja ootan, että tilanne tasaantuu. Aika raskasta on tää, ku jatkuvasti on jotai vastoinkäymisiä. Onneksi kuitenki dialyysit sujuu hyvin (kop kop kop) Se on nimittäin pääasia.

Toinen asia, mikä painaa mieltä, on se, että ku en taho jaksaa mitään.Yleiskunto on nii huono. .Jatkuvasti ku on jotai vastoinkäymisiä, ei kerkiä toipua entisistä, nii uutta jo pukkaa. Lisäksi dialyysit on sillä lailla rasittavia, että päivät on yleensä joko hyviä tai huonoja. Huonona päivänä huimaa, ei oo ruokahalua, mahollisesti huono yö takana. Hyvinä päivinä taas vointi on hyvä, ei huimaa nii pääsee liikkeelle. mieli halajais enempiki ku mihin fysiikka antaa myöten. Ootan sitä päivää, että jaksan lähtä kävelylle jonneki vähän pitemmälle, vaikka torille. Ilman, että saa jännätä millon loppuu kunto, ja pääseekö jalan takas kotia, vai pitääkö soittaa taksi.

Jos huomena on ns. hyvä päivä, käyään Marjon kans hakeen mulle se kolmipyöränen polkupyörä. Se vähän laajentais reviiriä, ja jospa sitä myötä mieliki vähän kohenis. Kelit on mitä on, mutta se ei mua haittaa, eipähän tuu hiki nii herkästi.

Jos teillä on jotain toiveita, mistä haluatte kuulla, nii kertolaa ihmeessä! Toiveita voi jättää kommentteihin, veispuukkiin tai sähköpostiin osotteeseen awsop.blog@gmail.com Myös risuja ja ruusuja saa laittaa, tai vaikka ihan vaan kuulumisia. Kaikki palaute kelpaa!

Tällä kertaa ei muuta ku moikka!

Lepää rauhassa

Hän, joka on seurannu Emmerdalea tietää, että tänään sarjassa vietettiin Gennien hautajaisia. Oikiassa elämässä tänään on myös Anun kuoleman 19. vuosipäivä.
Tarkotus oli, että antaisin asian nyt jo olla, että en laittais someen mitään asiasta. Laitoin kuitenki, ku tuntu että ois ollu väärin olla laittamattakaan. Nyt kuitenki on tullu aika antaa sen olla. Syntymäpäivä vajaa kolme viikkoa sitte meni ihan hyvin, enkä maininnu siitä mitään. Aika alkaa olla mun kohalla kypsä siihen, että sitä ei tartte enää julistaa. Mielestä eikä sydämestä se ei katua koskaan, eikä muutu vähäpätösemmäksi. On jo kuitenki nii kauan kuolemasta, että on ihan tervettä olla julistamatta sitä enää, ja keskittyä jatkamaan omaa elämää, ja keskittyä omaan hyvinvointiin.

Oma elämä jakaantuu tasan kahteen osaan; elämään ennen Anun kuolemaa, ja elämään jälkeen sen.
Olin ollu opiskelemassa, ja muuttanu just takas Iihin. Anu asu omillaan, ja alettiin ikäänku tutustua toisiimme aikuisina. Kolme kuukautta kerettiin sitä tehä, ja sitte Anu menehtyi äkillisesti ja yllättäen. Siitä alko sellanen myllerrys, että voinen olla ilonen siitä, että jotakuinki järjissäni selvisin.
Alkuaika oli sellasta, että ku kävin töissä, ja piti levätä, nukuin illat ja öisin en saanu nukutuksi, ku en uskaltanu mennä nukkumaan. Pelkäsin, etten enää herää. Pelkäsin myös unia, joita näin. Ei niissä mitään kamalaa ollu, mutta Anu seikkaili unissa, enkä osannnu käsitellä asiaa. Joten parempi oli valvoa. Eihän se pitemmän päälle ollu ollenkaan hyväksi, ja niinpä hankin unilääkkeet, jotta jaksoin käyä röissä ja olla niinku muutki ihmiset.
Aika ennen hautajaisia meni ihan sumussa. Purskahtelin spontaanisti itkuun, ja töissä piti aina juosta  vessaan poraamaan. Hautajaisista muistan jotai pieniä pätkiä, niinku esimerkiksi sen, miten multa kopisee arkun kanteen ja sen, miten mun täti lohdutti mua haudalla.

Olin hakenu Satakuntaan, mistä olin just valmistunu lähihoitajaksi, ammattikorkeaan. Kuukausi kuoleman jälkeen oli pääsykokeet, jonne menin ja pääsinki kouluun. Kevät ja kesä Iissä meni ihan täysin eristäytyneenä. En käyny missään juhlimassa, vaikka sitä varmaan muuten oisin harrastanukki. Vappuna oltiin sovittu että pidetään kaverien kans naamiaiset, ja mennään sitte kylille. Menin juhliin, join yhen kaljan ja lähin kotia. En uskaltanu nähä ihmisiä, ku pelkäson että romahan jos joku tulee kyseleen jotain.
Syksyllä ku muutin Satakuntaan takas, oli se kauheen vapauttavaa. Muutamille kavereille olin kertonu tapahtuneesta, mutta muuten sain olla ihan Leena vaan. Kukaan ei kyselly Anusta, ja sain kertoa kelle halusin. Iissä olo oli käyny todella ahistavaksi, ku tuntu että ihmiset puhuu, kattoo säälivästi ja monikaan ei osannu sanoa mitään, joten vaikenivat. Sitte tietysti jotkut uteli ihan liian henkilökohtasia. Niinpä muutto oli parasta, mitä siinä kohtaa ois voinu tapahtua.

Surutyön tekeminen alko lupaavasti, mutta käni nii, että vuosi Anun kuoleman jälkeen aloin ite sairastella. 1.5v kuolemasta, ja alotin dialyysihoidot. Kaikki energia meni oman ittensä hoitamiseen, ja surutyö jäi. Tajusin iteki sen, että minkä taakseni jätän, sen vielä edestäni löydän.
Jossain vaiheessa vuosia myöhemmin tajusin, että oon traumatisoitunu niistä tapahtumista, ja asia pitäs saaha jolleki mallille päässä. Mun elämässä on ollu pari vuotta, jolloin kuljin puhelin kädessä jatkuvasti. ees vessaan en menny ilman puhelinta. Jolleki se on ihan tavallista, mutta mulla ku puhelin ei aina oo ees ulkona mukana, nii mulle se oli tavatonta. Pelkäsin nimittäin, että saan sydänkohtauksen, ja kuolen. Tai oon nii kaukana puhelimesta, etten pääse sitä hakemaan, ja kuolen. Toinen asia oli, että värjäsin hiukset hetimiten vaaleiksi,ku me oltiin nii paljon saman näkösiä tummine hiuksinemme. Olin luonnostani vaalea, joten oli helppo pitää hiukset vaaleina. Tätä jatku 15 vuotta. Sellanenhan ei oo ihan tervettä.
Jotkut turvaa perheeseen, mutta meillä kävi niin, mulla lähinnä, että meni neljä vuotta, ennenku puhuin kenenkään perheenjäsenen kans Anun kuolemasta. Jotain pientä pinnallista oltiin kyllä puhuttu, esimerkiksi että mitähän Anu nyt hommais jne. Ei mitään sen syvällisempää. Kavereille kyllä olin toistanu asioita sen ziljoona kertaa. Mun teoria on se, että me oltiin kaikki ihan yhtä syvällä siinä suossa, että ei meistä ois ollu apua toisilleme.

Käänekohta tuli sitten vuonna 2013, ku mulle tehtiin sydämen ohitusleikkaus. Sen jälkeen mulle valkeni, että elämä on tämmöstä, epäreilua. Olin tienny pitkään, ettei voi koskaan tietää huomisesta, vaikka kaikki on tänään hyvim, voi huomena olla kaikki tyystin toisin. Mutta se, että meillä diabeetikoilla tahtoo olla sydän se, joka pettää, se oli se ratkaseva asia. Minä olin onnekas, ja kerkesin leikkauspöydälle ennen ku viiikatemies saapuu. Ja että muilleki tapahtuu tämmösiä tragedioita, muitakin nuoria kuolee.
Nyt voin vihdoin sanoa, että surutyö on tehty. Siihen meni ihan liian kauan, aikaa, ja monesta kärpäsestä ehti tulla härkänen. Nyt on aika päästää irti, ja jatkaa omaa elämää. Mielessä Anu on kuitenki joka ikinen päivä, ja sydämessä ikusesti. Vieläki tulee itku ku asiasta puhuu, miettii tai kuulee jonkun biisin joka muistuttaa Anusta. Tarkotus ei ookaan unohtaa, vaan hyväksyä asia .Muistot en ne, joita tulee vaalia.

Lepää rauhassa, rakas ja ainoa isosiskoni <3

Kuulumisia sieltä ja täältä

Oon tässä mietisekelly tätä meininkiä. Omaani siis. Taidan olla huonoimmassa kunnossa ku koskaan. Yleiskunto on huono, johtuen kaikista noista viimeaikasista vstoinkäymisistä. Ennenku on ehtiny edellisestä toipumaan, on jo menty uutta alamäkeä. Seurauksena siis kunnon reilu romahtaminen. Rollaattori on pitäny ottaa ulos mukaan, että voi välillä pysähtyä huilaamaan kävelyllä ollessa. Lisäksi se pyörtyminen on tainnu jättää jotain kauhukuvia mieleen, ja oonki tarkkaillu oloani melko taajaan.

Nyt kuitenki näyttäis, että ollaan menossa parempaan suuntaan. Hitaasti mutta varmasti. Kuhan ei vaan nyt tulis enää mitään takapakkeja.

Viikon päästä käyään hakeen kolmipyöränen pyörä sieltä soveltavan liikunnan välinelainaamosta. jospa tää reviiri kasvais muutamalla korttelilla, se olis jo saavutus. Kelit on vielä vähän vaihtelevat, nyt esimerkiksi on lunta tullu tänään lisää, mutta se sulaa joutuin pois. Eipähän katupöly oo haittoina nyt, ku on märkää.

Katupöly onki muuten ollu vähän vaivana nyt. Tuntuu ku ois flunssan oireita, mutta ei oo kuitenkaan. Nenä on tukossa, ja öisin ei taho saaha kunnolla happea, vaan pitää sillai jännästi haukkoa . Saattaa tosin liittyä keuhkokuumeeseenki, mutta se jää nähtäväksi. Nyt ku tosiaan tuli sitä lunta, nii oireetki on helpottanu. 

Kävin eilen sairaalassa labrassa, ja samalla reissulla känin näyttään korvaa munuaispolilla. Se ku tuli edellisyönä kipiäksi. Ei siellä ollu mitään tulehuksen merkkejä. Hätäännyin, ku aattelin että jos se kipeytyy lisää, nii en pysty nukkumaan. Se jolla on ollu korvatulehus, tietää mitä se voi pahimmillaan olla. Ei oo kumma, että lapset itkee korviaan. Siellä oli vaan limakalvot turvoksissa, eikä ilma päässy kiertään normisti, ja se piti kipua yllä. Tänään se sitte oliki jo ihan normaali.

Tänään oli pd-polilla käynti. Labrat näytti hyviltä. Hb oli noussu sieltä jostai 90 tms. 110:een, pitkä sokeri eli hba1 oli 6.5, fosfori ja urea normaalit, ja natrium oli vähän noussu, se ku on mulla ollu vuosikaudet alarajoilla. Ainoastaan kalium oli koholla, 5.2 ku se normaalin yläraja on 4.8. Se taitaa johtua banaaneista, joita oon jo jonku aikaa syöny yhen päivässä, smoothienssa. Pitää jättää se tauolle nyt, ja jatkossa käyttää harvemmin, ku päivittäin.

Valitin tätä mahaa, ku ei se oo kunnossa vieläkään. Lääkäri ei oo lähettäny mua jatkotutkimuksiin aiemmin, enkä oo tienny syytä. Nyt kerto, että ku sydän on kunnossa vaihteeksi, voiaan laittaa tähystykseen lähete. Molemmista päistä tutkitaan, että löytyiskö vikaa. Mieluummin meen ronkittavaksi, ku jatkan Imodiumin ja Lopexin syömistä ainiaan. Sain myös reseptin sellaseen voiteeseen, joka pitäs auttaa kutinaan. Jostain syystä mun ja monen muun dialyysipotilaan iho kutiaa järettömästi. Perusvoiteet ei auta siihen. Lisäksi mun iho ei kestä noita teippien liimoja. Katetrin ympärys ja selkä siltä kohtaa, missä katetri on teipillä kiinni saunan ja suihkun ajan, on ihan hirvittävän herkät. Välillä kutittaa nii, että jos alkaa raapimaan, ei pysty lopettaan ennen ku iho on rikki. Se taas ei käy laatuun, ettei tulis tulehuksia. Kun ei mitään teippejä voi käyttää, koitetaan nyt että jos kietasee ideal-sidettä katetrin päälle esim. yöksi. Kateri pitäis olla aina teipillä kiinni siitä lähetlä katetrin juurta, ettei se pääse heilumaan, eikä sillai ärsytä sitä kohtaa, mistä katetri tulee ulos. 

Näkö on alkanu palautuun. Välillä näkee jopa nuotteja lukia. Oikiassa silmässä on edelleen sellanen verinen suttura, joka haittaa näköä. Se on ollu siellä jo kauan, siitä massiivisesta vuodosta lähtien, eli kesästä 2013. Liekö se koskaan sieltä poistuukaan. Hyvä kuitenki, että sameus alkaa hävitä, ja pian vois lähtä valkkaamaan niitä uusia lukulasejaki. Niillä näkö paranee veilä vähän enempi. Antibiootit on sellaset, että mulla ne vaikuttaa näön tarkkuuteen. Kuin myös huono verensokeritasapaino. Sokerit on kyllä tasaantuneet nyt, ku palasin konehoitoon peritoniitin aikasesta käsinvaihdostä. Ootellaan vielä, että tilanne tasaantuu, ja sitte.

Kävin eilen soittotunnilla piiiiitkästä aikaa. Jötettiin Vanhat pojat viiksineen hautumaan. Tuntuu että siitä on tullu enempi uhka, ku mahollisuus. niin kauan jo tahkottu sitä, että kehitys on loppunu jo aikaa sitten. Nyt on käsittelyssä tango nimeltään Lasihelmiä. Mukavaa vaihtelua valsseihin, joihin oon aikalailla mieltyny.

Tässäpä nää kuulumiset. Vähän sekalaista sieltä täältä. Mukavaa illanjatkoa, ja katellaan taas. Moikka!

Päivä melkein Tanja Poutiaisena

No nii. En muista, oonko kertonu olevani maidottomalla ja viljattomalla ruokavaliolla. Ihan niinku epäilinki, ei siitä ollu mitään hyötyä.
Sairaalassa peritoniittia ja keuhkokuumetta parannellessani ottivat sekä vilja- että lakstoositestit. Ne ku näkyy verestä, nii olivat iisit ottaa. Kumpiki on nyt vastattu, eikä allergioita kumpaankaan oo. Sikäli mukavaa, että voi syyä taas normaalisti, mutta sikäli ikävää, että paksatauti jatkuu.
Ens viikolla on pd-poli ja sielä katotaan jatkoja. Tutkia se pitää, ku on nii kiusallinen vaiva, eikä maha pysy kasassa ilman päivittäistä Imodium-annosta.

Sitte mukavampiin aiheisiin. Sanna laitto la-iltana viestiä, että su ois soveltavan liikunnan talvitapahtuma Ruskotunturilla. Meikä innostu ihan heti, oonhan nimittäin pari-kolme vuotta sitte haaveillu, ja puhunu ääneenki, että ois kiva koittaa sellasta laskettelukelkkaa. Täällä tapahtumassa oli tarkotus, että niitä sais koleilla ilmaseksi, ja avustajat ois järjestäjän puolesta.

Hetki piti ootella, että saatiin riittävän iso kelkka alle, kokeilijoita oli nimittäin muitaki. Vöillä köytettiin kiinni kuppipenkkiin, eikä ollu mitenkään mahollista, että kelkasta olis päässy tippumaan. Vöitä oli seittemän kappaletta. Kak olkapäitten yli kylkien kohalle, kolmas rintakehän yli, neljäs vyötärölle, viides reisien yli, kuudes polvien alta ja seittemäs nilkkoihin.

Sitte avustaja lähti pukkaamaan pakettia hissille. Siinä mua vähän jänskätti, ku aluksi mut piti viiä ylös aika kokemattoman, heiveröisen tytön. Siinä kuitenki pähkäilivät ja päättivät, että kokeneempi avuastaja vie mut, ja tää toinen tyttö ottaa hieman kevyemmän avustettavan mukaansa.

Ruskotunturi ei oo mikään hurjan iso mäki, mutta kyllä se tuossa kohtaa tuntu piisaavan ihan mainiosti. Se on Ruskon kaatopaikan jäteläjä, joka on rakennettu pieneksi laskettelukeskukseksi. kätevää, ku on kuitenki ihan kaupungin kyljessä.
Maisemat ei mäen päältä ollu ihan samanlaiset, mitä oli nuorena tottunu tunturin laelta katteleen. Joka puolella oli aakeeta-laakeeta, eikä yhtään mäen tapastakaan missään, niinku ei täällä Oulun lakeuksilla oo muutenkaan. Tuuli oli kuitenki ihan sama, ku muuallaki. Täällähän tuulee aina..
Sitte lähettiin laskuun. Olin hississä ehottanu avustajalle, että mentäiskö pienestä hyppyristä. Ei ollu kuulemma aiemmin menny kelkan kans hyppyristä, nii jätettiin se tällä kertaa pois.

Koko tää laskuhommeli oli kyllä ihan mahtava kokemus! Pystyä tekeen sellasta, mihin ei oo pitkään aikaan voinu ees kuvitella kykenevänsä. Nuorempana harrastettiin koko perheen voimin laskettelua. Tämän tästä käytiin tunturissa laskemassa. Jossain vaiheessa se jäi, ku kasvettiin sen verran isoiksi, että alko olla muita harrasteita viikonloppusin. Nyttemmin en oo enää aatellukaan, että pääsis mäkeen, ku on nuo jalat nii epävakaat. Ihan sama tunne tuli ku ennenki, ku viima iski naamaan, ja sai viilettää alas pitkin rinnettä. Mahollisuuksien mukaan aion kyllä palata rinteeseen. Sellanen yksin laskettava ois ehkä se päämäärä, mutta katotaan nyt, miten tää tästä etenee.

Päälle käytiin vieä After skissä, niiinku tapoihin kuuluu, ja nautiskeltiin kauniista kevätauringosta.

Mäenlaskun jälkeen haettiin pikku-P, vaikkakan ei  enää nii pieni vaan amisjäbä messiin, ja käytiin pitsalla. Eli ihan mahetsu sunnuntai oli se. Onneksi Sanna oli lauantaina bongannu uimahallin seinältä ilmotuksen moisesta tapahtumasta.

Semmosta tänne kuuluu. Nyt ku kelit on nnii kauniit, on käyty Marjon kans ulkona kävelemässä pikku matkoja. Mulla on ollu rollaattori mukava, ku ei pää taho pitää. Verenpaineet on matalia, yläpaineet siinä sadan pintaan, ja alapaineet noin kuuessakympissä. Vähän myös takaraivossatyjyttää se taannoinen pyörtyminenki.
Näillä mennään nyt, ja koitetaan taas kerran kohottaa romahtanutta kuntoa. Moikka ja katellaan taas!

Elämä on laiffii, paitsi jos sen joutuu elämään ilman kahvikermaa

Hellos, ja mukavaa keskiviikkopäivää. Just sitä päivää, ku hoitovälinejakelu on kiinni, ja jolle olin suunnitellu käyntiä nimenomaiseen paikkaan. No tää ei ollu ollenkaan eka kerta, etten muista aukioloja. Onhan se sentään kolmesti viikossa auki, ja mun muisti kykenee hallitteen vaan kas muistettavaa asiaa kerrallaan. Koitamma huomena uuestaan sitte.

Kevättä pukkaa, ja tänään tehtiinki jo Marjon kans alustavia suunnitelmia partsin laittamiseksi. Siitä tulee hieno! Ja mukava.
Oon monesti aatellu, että oon saanu kyllä nii helmen avustajan, että alta pois. Marjo on sisustanu täällä, mua ku nuo sisustushommat oo koskaan kauheesti kiinnostaneet. Lisäksi hän on ommellu mulle juttuja, ja ompelee parvekkeelleki tarvittavia juttuja. Vie mua ulos, osaa kattoa tätä asuntoa sillä silmällä, että miten mun ois helpointa ja parasta liikkua ja muutenki toimia. Asuu lähellä, ja ollaan sovittu, että jos täällä sattuu vaikka dialyysinestekatastrofi ilta-aikaan, voin soittaa hänet hätiin. Ynnä muuta kaikkia, mitä  en ite ees hoksaa, hän hoksaa. Koskaan ei hanskat tipu käestä sen vuoksi, että työaika päättyy. Hän tekee hommat loppuun, mitä on alottanuki. Henkilökemiasta puhumattakaan.
Tärkeintä tässä on kuitenki se, että minä en koe oloani kiusalliseksi, vaikka täällä joku toinen häärää. Saan tuntia oloni turvalliseksi, juuriki sen vuoksi, että tiiän, että voin pyytää hänet puun, olipa työaika tai ei. Vähän niinku mummelin turvaranneke.

Tähän väliin tulee kuva eilisestä ruuasta. Mulla on melko yksinkertanen maku, eikä ruoka sinällään oo koskaan ollu mitenkään tärkiäsää roolissa mun elämässä. Se on sitte eri juttu se, ku syyään porukalla. Se on hieno ja tärkiä sosiaalinen tapahtuma, josta tykkään kovastiki. Mutta kuten näätte, ei täällä mitää kurmeeta syyä.

Siinon toissapäiväsiä pottuja, sipulia ja kinkkua pydärin muodossa. Salaatteja oon laiska erikseen tekemään vaikka niistä tykkäänki,  nii nakkelen rehuja sellasenaan lautasen reunalle. Ajaa saman asian, mutta kertonee siitä yksinkertasesta mausta.
Illalla ku aloin peseen kurkun siivuttajaa, riipasin peukalon pään halki. Siitä se show synty.
Syön nykyään Plavixia, mikä estää verta hyytymästä. Verta valu kaks tuntia, ja väsytti jo kovasti ja aattlin, että en valvo koko yötä valuvan sormen kans. Paketoin sen, ja yöllä ku heräilin, tunsin että koko paketti oli läpimärkä. Aamuksi vuoto oli hyytyny, vaan paketti sormessa oli kauttaaltaan veressä, ja kuivunu kovaksi koppuraksi. Ei siinä normi elämässä ois mitään haittaa, mutta nyt ku pitää läträtä noitten antibioottien kans, ja desinfioida käsiä jatkuvasti, ja vielä laittaa antibiootit pussiin sellasen pienen letkun kautta pienelllä ruiskulla, nii se pelottaa, että jonneki pääsee basilleja.
Tänään tehtiin Marjon kans kasvissoseleittoa. Se on ihan mielettömän hyvää, vaan etenki nyt pitäs väälttää sitä. Nesterajotus on sen verran tiukempi nyt, että keittoruoka ei oo parasta mahollista. Pitää koittaa hillitä ittensä. Oon pyrkiny pysymään alle litrassa nyt tän käsinvaihdon aikana. Sillä lailla ei kerry turvotusta, ja saan kuitenki syötyä ja juotua sen, mitä tartteeki.
Tässä kuva tän päivän ruuasta, ja linjassa pysyen, yksinkertasta.

Kyllä sitä on heikko jonkun addiktion eessä. Nyt ku oon ollu maidottomalla jagluteenittomalla linjalla, on tää ollu aikamoista vuoristorataa. Mieli tekee sitä ja tätä, ja välillä oon kyllä ottanu jotai, jos on oikein tehny mieli. Niinku esimerkiksi keksejä ja näkkileipää. Maitoa on tehny mieli ihan järettömästi, mutta sitä en oo vielä juonu. Sen sijaan kahvista on tullu ongelma. Musta kahvi ei oo mun mieleen, eikä maidon korvikkeetkaan tietenkään oo sama asia. Niinpä tänään taivuin, ja ostin kermapurkin. Ostin myös Twixin, ja tänään aion herkutella illalla. Kermaa kahvissa aloin käyttää sillon, ku alotettiin dialyysit. Maito oli hemodialyysissä ollessa kielletty, joten jotain piti keksiä maitopurkin tilalle jääkaappiin. se oli sitte kerma, ja on jääny tavaksi. Nyt palataan samoille linjoille, jos maitoa ei voi juua, sitä ei myöskään voi ostaa tänne.

Aamulla ku heräsin, olo oli melko ohkanen. Pyörrytti ja oli jotenki heikko olo. Mittasin verenpaineet, ja ne oli 92/56. Pistin aamulla myös sen epon, joka ois pitäny pistää jo alkukuusta. Hemoglobiini ku oli manantaina 90, nii jospa se siitä nyt vähän nousis. Tosin tää  tulehduski laksee sitä. vaikka eletään jo iltapäivää pitkällä, ei paineet oo kohonneet. Oli tarkotus käyä Marjon kans käveleen vähän matkaa, mutta tyydyttiin siihen, että käytiin kaupassa, ku ei tahtonu jaksaa.
Voimaa pitää ehottomasti kuitenki kerätä, ku varasin uimahallilta soveltavan liikunnan osastolta sähköavusteisen tandemin. Sillä pääsee vähemmälläki voimalla eteenpäin. Lisäksi varasin kesäksi tavallisen tandemin. On mulla itellä tavallinen pyösrä, mutta en oo ajanu sillä kesän -13 jälkeen. Sillon tehtiin se ohitus, ja ku rintalasta oli halkastu, en ottanu sitä riskiä, että menisin nurin pyörällä. Ku oon sairastellu nyt paljo muutaki, on voimat yleensäki nii vähissä, että en uskalla nousta pyörän selkään. Niinpä siihen on oiva ratkasu tuo tandem.

Tässäpä nämä tällä kertaa, palataan taas. Moikka!