Syyllisyys, fu*king bastard!

Haluaisin nyt avautua sellasesta asiasta ku syyllisyys.
Tunsin pitkään syyllisyyttä sairastamisesta. En siitä että oon sairastunu diabetekseen vaan siitä että ku en hoitanu ittiäni nuorena kunnolla, tarkemmin sanoen en yhtään mitenkään. Muistan kun olin nelipistoshoidolla nii saatto olla että ei ollu edes mukana insuliinia koulussa. Nyt ei tulis mieleenkään moinen, että jättäis aterialla bolustamatta. (Insuliinipumpulla bolustetaan, kynällä pistetään) Syyllisyys alko nostaa päätään ku alko tulla komplikaatioita eli siinä reilu parikymppisenä.

Oli aikoja jollon en kertonu kellekään mitään vaivoistani ku ajattelin että ihmiset syyttää mua, ihan niinku iteki syytin, kaikesta. Että olisin voinu välttää, jos en kaikkea, ainaki ison osan tämän päivän vaivoista. Ei mua kukaan oo koskaan mistään syyttäny tai edes vihjannu että tää kaikki ois ite aiheutettua. Mitä nyt sairaalassa teinivuosina lääkäri saatto joskus vähän moittia ja pelotella ku ei ne lempeät keinot tepsineet.

Ihan viime vuosina oon päässy noista itsesyytöksistä yli. Luullakseni itsesyytösten vyyhti on lähteny avautumaan joskus sillon ku alotin kokemuskouluttajana POLKU-projektissa. Oon käyny vuosien saatossa kertomassa sos.- ja terveysalan opiskelijoille sairastamisesta ja arjesta pitkäaikaissairauden kanssa. Meni myös monta vuotta että en mitannu kertaakaan verensokereita. Siihen tuli jyrkkä muutos -96 ku olin tavannu kivan miehen. Parin viikon hengailun jälkeen menin shokkiin ja tää mies oli paikallai eikä hän tienny mistä on kyse, saati mitä tehä. Tiesi vain että mulla on diabetes. Tuon tapahtuman jälkeen mies piti huolen että sokerit mitataan monta kertaa päivässä ja pikkuhiljaa siitä lähtien, motivaatio on ollu nousujohdanteinen ja syyllisyys on väistyny. Nuo kaks asiaa on ollu varmasti ne ratkasevat tekijät jotka on ajan mittaan opettanu olemaan itelle armollisempi. Tietysti ikää ku on karttunu ja tietynlainen itsevarmuus siinä sivussa, on edesauttaneet asiaa. Niin tai näin, nykyään on hyvä olla asian kanssa.
Se oli myös melko hankala hyväksyä, että on vajavainen muihin ikätovereihin verrattuna eikä tuu koskaan saamaan niitä samoja asioita mitä muut ikäiseni voi hankkia. Esim perhe johon kuuluu jälkeläiset, työura (oon ollu työkyvyttömyyseläkkeellä jo 15v.) työn seurauksena oma asunto ja kesämökki ja kaikki sellanen, itsenäiseen elämään liittyvä. Toki elän nyt itsenäisesti enkä arjessa tartte toisten apua mutta oon varmasti keskivertoa enempi kiinni vanhemmissani ja muutenki ydinperheen avun varassa, niin fyysisesti ku taloudellisestiki.

Nyt ku oon kertonu reilusti mikä tilanne on, on jotenki helpompi olla. Ei tartte esittää terveempää ja kykenevämpää mitä oikiasti onkaan ja se on kyllä vapauttanu elämään ihan erillä lailla. Oon tämmönen, kaikkine vikoineni mutta ihan kelpo nainen ja ihminen kuitenki. Sen mitä fysiikassa menettää nii varmasti jossain muussa voittaa :)

Näihin tunnelmiin, hyvää yötä kaikille!