sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Dead or alive?

Sealilin yhtenä iltana kuvia itestäni että josko vaihtais veispuukkiin pitkästä aikaa jonku toisen kuvan. Noh, ei mitään kauheen edustavaa löytyny uusista nii katoin keväisiä, mökillä otettuja kuvia ja sieltä löyty yks varteenotettava. Laitan sen tähän ja saatte olla ihan mieltä hyvänsä mutta mulle tää kelpaa. Tommonen kai mää pääosin oon, naama jotenki päin väännöksissä.


Kattelin kuvaa ja mieleen tuli väkisinki että ku kuva otettiin pääsiäisenä muistaakseni, olin sillon melko huonolla hapella. Näytän kalpealta ja muistan miten käveleminen oli raskasta, todella raskasta. Esim. koiran kans ku lähettiin käveleen, piti mun pysähellä jatkuvasti levähtään.

En muista oonko kertonu siitä kesäisestä sairaalareissusta kuinka tarkkaan mutta tässä yhteydessä kerron jotai minkä tiesin sillon jäävän paitsioon ja joka on nyt ottanu sijaa elämässä.
Teholla ollessa tapahtu ihan älyttömällä tahdilla asioita; tutkimuksia, hoitoja, suunnitelmia, kuvauksia jne. Olin iltaisin aina ihan poikki ja väsyksissä ku päivät täytty ohjelmalla. Esim. kerran mainittin ohimennen kipeästä poskiontelosta, oli se kahen tunnin päästä punkteerattu ja antibioootti päällä. Ei mun pää pysyny ollenkaan mukana siinä tahdissa. Paljon isoja asioita ku tapahtuu kerralla, on se selvää että ei niitä mitenkään voi keretä käsittelemään. Olihan mun munuainen lopettanu toimintansa, dialyysit alotettu ja oireeton sydänkohtaus siihen samalle viikolle, menee se yli kenen tahansa käsityskyvyn. Tiesin että ennen pitkää nuo käsittelemättömät asiat tulee eteen ja ne pitää hoitaa johonki järjestykseen mielessä. Välillä pulpahtaa mieleen se, kuinka lähellä kuolemaa oon oikei ollukaan.
Toinen oireeton sydänkohtaus tuli reilu viikko ensimmäisen jälkeen ja olin sillon edelleen teholla. Ei sitä muuten huomannu paitsi että joku entsyymiarvo veressä nousi, ihan niinku ekallaki kerralla. Muistan ihmetelleeni ja vähän purnanneeniki siitä että en saanu nousta sängystä. Oli lupa ainoastaan istua sängyssä enkä mitään saanu tehä ite, en kertakaikkiaan yhtään mitään mikä rasittaa. Hampaiden pesu tais olla raskainta mitä tein ja hampaita hinkatessa arteriakanyyli ilmotti että päällä ois kammiovärinä.  Hoitaja istu koko ajan vieressä ja tarkkaili monitoria ja mua.
Juhannuspäivänä, ennen toista slaagia, ohjelmassa oli aamupesut. Ku en juhannussaunaan päässy, hoitaja pesi mut valmiiden pesulappujen sijaan vedellä ja saippualla. Se teki tosi nannaa, pesulapuista ku jäi sellanen ikävä kalvo iholle. Lisäksi toinen juhannuksen kohokohdista oli se että sain nousta tuolille sängyn viereen istumaan puoleksi tunniksi. Oli vähän iisimmät juhannusmeiningit suunniteltuihin verrattuna mutta ihan kivaa oli, tilanteen huomioon ottaen. Illalla vielä labrasetä joka tuli ottamaan veriviljelyt, jäi mun kanssa hetkeksi kattomaan Juhannusjunaa. Siitäki jäi hyvä fiilis ettei setällä ollu nii kiire pois ku tavallisesti arkena olis ollu.

Taas kerran huomaan että mulla on taito eksyä asiasta ihan muihin juttuihin.

On iso onni että kukaan ei arvannu sitä kuoleman läheisyyttä sillon ja jos ois arvannuki, oisinhan mää hakeutunu lääkäriin jo aikaa sitte. Tuota kuvaa katellessa tajusin että vois olla että mun läheiset kattelis sitä nyt surren. Ihan sietämätön ajatus! Miten onnekas oon ollukaan että satuin just sillon sairaalaan, just niiden ihmisten hoidettavaksi jotka sitte sai sen ison pyörän pyörimään. Välillä itkettää siksi ku on nii mahottoman onnekas ku saa vielä elää ja välillä ajatus siitä ettei mua enää olis ja läheist olis murheen murtamat.
Kerroin aiemmin helpotuksesta ku tiiän nyt mikä on tilanne sydämessä. Oon edelleen helpottunu siitä ja se monen vuoden ahistus on kyllä häipyny pois. Täytyy kuitenki myöntää että kyllä tässä on monet itkut itketty ja varmaan vielä tulee itkettyäki ku ajattelee asiaa. Liekö sattumaa vai mitä mutta tää seuraava kuva on otettu pari päivää ennen ku jouduin sairaalaan.
Kyseessä on mun menehtyneen sisareni hauta jonka vierestä oon varannu itelleni hautapaikan jo sillon ku Anu kuoli. Se on lohdullinen ajatus että kun se lusikka lentää nurkkaan, on mulla paikka yhden Rakkaimmista, vieressä.


Tiiättäkö mitä? Tässä ku on nyt taas vähän märehtiny ja murehtinu asiaa, on mieli parempi ja alanki nyt kaivaa talvivaatteita esiin. Lumi on satanu eilen maahan eikä kesävaatteilla enää tarkene.

Itketään ku itkettää ja nauretaan ku naurattaa. Moikka!

4 kommenttia:

  1. On se vaan hyvä että olit oikeaan aikaan oikeassa paikassa! Hienoa myös,että meillä on Suomessa näin hyvä sairaanhoito ja mahdollisuudet saada lisäaikaa ja -eloa! Onneksi olet!

    VastaaPoista
  2. Ei voi oikein muuta sanoa että Kyllä, näin on. Kiitos komentista :)

    VastaaPoista
  3. Hyvä Leena kun vinkkasit facebookissa tänne sivullesi ja ihan sydän syrjällään luin tuon juttusi. Olet kyllä onnekas, kaikesta huolimatta ja onnea edelleen tuolle lisäajallesi, vaikka välillä rattaat kulkee hieman hitaammin, mutta toivotaan, että elämä asettuu taas uomiinsa.Tsemppiä sulle ja ihanaa kun jaksat ajatella positiivisesti. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tarjuska kommentista! Näillä mennään, vaikka sitte välillä vähän verkkasemmin :) Sulle kans hyvää vointia!

      Poista