Sairaalassa peritoniittia ja keuhkokuumetta parannellessani ottivat sekä vilja- että lakstoositestit. Ne ku näkyy verestä, nii olivat iisit ottaa. Kumpiki on nyt vastattu, eikä allergioita kumpaankaan oo. Sikäli mukavaa, että voi syyä taas normaalisti, mutta sikäli ikävää, että paksatauti jatkuu.
Ens viikolla on pd-poli ja sielä katotaan jatkoja. Tutkia se pitää, ku on nii kiusallinen vaiva, eikä maha pysy kasassa ilman päivittäistä Imodium-annosta.
Sitte mukavampiin aiheisiin. Sanna laitto la-iltana viestiä, että su ois soveltavan liikunnan talvitapahtuma Ruskotunturilla. Meikä innostu ihan heti, oonhan nimittäin pari-kolme vuotta sitte haaveillu, ja puhunu ääneenki, että ois kiva koittaa sellasta laskettelukelkkaa. Täällä tapahtumassa oli tarkotus, että niitä sais koleilla ilmaseksi, ja avustajat ois järjestäjän puolesta.
Hetki piti ootella, että saatiin riittävän iso kelkka alle, kokeilijoita oli nimittäin muitaki. Vöillä köytettiin kiinni kuppipenkkiin, eikä ollu mitenkään mahollista, että kelkasta olis päässy tippumaan. Vöitä oli seittemän kappaletta. Kak olkapäitten yli kylkien kohalle, kolmas rintakehän yli, neljäs vyötärölle, viides reisien yli, kuudes polvien alta ja seittemäs nilkkoihin.
Sitte avustaja lähti pukkaamaan pakettia hissille. Siinä mua vähän jänskätti, ku aluksi mut piti viiä ylös aika kokemattoman, heiveröisen tytön. Siinä kuitenki pähkäilivät ja päättivät, että kokeneempi avuastaja vie mut, ja tää toinen tyttö ottaa hieman kevyemmän avustettavan mukaansa.
Ruskotunturi ei oo mikään hurjan iso mäki, mutta kyllä se tuossa kohtaa tuntu piisaavan ihan mainiosti. Se on Ruskon kaatopaikan jäteläjä, joka on rakennettu pieneksi laskettelukeskukseksi. kätevää, ku on kuitenki ihan kaupungin kyljessä.
Maisemat ei mäen päältä ollu ihan samanlaiset, mitä oli nuorena tottunu tunturin laelta katteleen. Joka puolella oli aakeeta-laakeeta, eikä yhtään mäen tapastakaan missään, niinku ei täällä Oulun lakeuksilla oo muutenkaan. Tuuli oli kuitenki ihan sama, ku muuallaki. Täällähän tuulee aina..
Sitte lähettiin laskuun. Olin hississä ehottanu avustajalle, että mentäiskö pienestä hyppyristä. Ei ollu kuulemma aiemmin menny kelkan kans hyppyristä, nii jätettiin se tällä kertaa pois.
Koko tää laskuhommeli oli kyllä ihan mahtava kokemus! Pystyä tekeen sellasta, mihin ei oo pitkään aikaan voinu ees kuvitella kykenevänsä. Nuorempana harrastettiin koko perheen voimin laskettelua. Tämän tästä käytiin tunturissa laskemassa. Jossain vaiheessa se jäi, ku kasvettiin sen verran isoiksi, että alko olla muita harrasteita viikonloppusin. Nyttemmin en oo enää aatellukaan, että pääsis mäkeen, ku on nuo jalat nii epävakaat. Ihan sama tunne tuli ku ennenki, ku viima iski naamaan, ja sai viilettää alas pitkin rinnettä. Mahollisuuksien mukaan aion kyllä palata rinteeseen. Sellanen yksin laskettava ois ehkä se päämäärä, mutta katotaan nyt, miten tää tästä etenee.
Päälle käytiin vieä After skissä, niiinku tapoihin kuuluu, ja nautiskeltiin kauniista kevätauringosta.
Mäenlaskun jälkeen haettiin pikku-P, vaikkakan ei enää nii pieni vaan amisjäbä messiin, ja käytiin pitsalla. Eli ihan mahetsu sunnuntai oli se. Onneksi Sanna oli lauantaina bongannu uimahallin seinältä ilmotuksen moisesta tapahtumasta.
Semmosta tänne kuuluu. Nyt ku kelit on nnii kauniit, on käyty Marjon kans ulkona kävelemässä pikku matkoja. Mulla on ollu rollaattori mukava, ku ei pää taho pitää. Verenpaineet on matalia, yläpaineet siinä sadan pintaan, ja alapaineet noin kuuessakympissä. Vähän myös takaraivossatyjyttää se taannoinen pyörtyminenki.
Näillä mennään nyt, ja koitetaan taas kerran kohottaa romahtanutta kuntoa. Moikka ja katellaan taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti