Dead or alive?

Sealilin yhtenä iltana kuvia itestäni että josko vaihtais veispuukkiin pitkästä aikaa jonku toisen kuvan. Noh, ei mitään kauheen edustavaa löytyny uusista nii katoin keväisiä, mökillä otettuja kuvia ja sieltä löyty yks varteenotettava. Laitan sen tähän ja saatte olla ihan mieltä hyvänsä mutta mulle tää kelpaa. Tommonen kai mää pääosin oon, naama jotenki päin väännöksissä.

Kattelin kuvaa ja mieleen tuli väkisinki että ku kuva otettiin pääsiäisenä muistaakseni, olin sillon melko huonolla hapella. Näytän kalpealta ja muistan miten käveleminen oli raskasta, todella raskasta. Esim. koiran kans ku lähettiin käveleen, piti mun pysähellä jatkuvasti levähtään.

En muista oonko kertonu siitä kesäisestä sairaalareissusta kuinka tarkkaan mutta tässä yhteydessä kerron jotai minkä tiesin sillon jäävän paitsioon ja joka on nyt ottanu sijaa elämässä.

Teholla ollessa tapahtu ihan älyttömällä tahdilla asioita; tutkimuksia, hoitoja, suunnitelmia, kuvauksia jne. Olin iltaisin aina ihan poikki ja väsyksissä ku päivät täytty ohjelmalla. Esim. kerran mainittin ohimennen kipeästä poskiontelosta, oli se kahen tunnin päästä punkteerattu ja antibioootti päällä. Ei mun pää pysyny ollenkaan mukana siinä tahdissa. Paljon isoja asioita ku tapahtuu kerralla, on se selvää että ei niitä mitenkään voi keretä käsittelemään. Olihan mun munuainen lopettanu toimintansa, dialyysit alotettu ja oireeton sydänkohtaus siihen samalle viikolle, menee se yli kenen tahansa käsityskyvyn. Tiesin että ennen pitkää nuo käsittelemättömät asiat tulee eteen ja ne pitää hoitaa johonki järjestykseen mielessä. Välillä pulpahtaa mieleen se, kuinka lähellä kuolemaa oon oikei ollukaan.
Toinen oireeton sydänkohtaus tuli reilu viikko ensimmäisen jälkeen ja olin sillon edelleen teholla. Ei sitä muuten huomannu paitsi että joku entsyymiarvo veressä nousi, ihan niinku ekallaki kerralla. Muistan ihmetelleeni ja vähän purnanneeniki siitä että en saanu nousta sängystä. Oli lupa ainoastaan istua sängyssä enkä mitään saanu tehä ite, en kertakaikkiaan yhtään mitään mikä rasittaa. Hampaiden pesu tais olla raskainta mitä tein ja hampaita hinkatessa arteriakanyyli ilmotti että päällä ois kammiovärinä.  Hoitaja istu koko ajan vieressä ja tarkkaili monitoria ja mua.

Juhannuspäivänä, ennen toista slaagia, ohjelmassa oli aamupesut. Ku en juhannussaunaan päässy, hoitaja pesi mut valmiiden pesulappujen sijaan vedellä ja saippualla. Se teki tosi nannaa, pesulapuista ku jäi sellanen ikävä kalvo iholle. Lisäksi toinen juhannuksen kohokohdista oli se että sain nousta tuolille sängyn viereen istumaan puoleksi tunniksi. Oli vähän iisimmät juhannusmeiningit suunniteltuihin verrattuna mutta ihan kivaa oli, tilanteen huomioon ottaen. Illalla vielä labrasetä joka tuli ottamaan veriviljelyt, jäi mun kanssa hetkeksi kattomaan Juhannusjunaa. Siitäki jäi hyvä fiilis ettei setällä ollu nii kiire pois ku tavallisesti arkena olis ollu.

Taas kerran huomaan että mulla on taito eksyä asiasta ihan muihin juttuihin.

On iso onni että kukaan ei arvannu sitä kuoleman läheisyyttä sillon ja jos ois arvannuki, oisinhan mää hakeutunu lääkäriin jo aikaa sitte. Tuota kuvaa katellessa tajusin että vois olla että mun läheiset kattelis sitä nyt surren. Ihan sietämätön ajatus! Miten onnekas oon ollukaan että satuin just sillon sairaalaan, just niiden ihmisten hoidettavaksi jotka sitte sai sen ison pyörän pyörimään. Välillä itkettää siksi ku on nii mahottoman onnekas ku saa vielä elää ja välillä ajatus siitä ettei mua enää olis ja läheist olis murheen murtamat.

Kerroin aiemmin helpotuksesta ku tiiän nyt mikä on tilanne sydämessä. Oon edelleen helpottunu siitä ja se monen vuoden ahistus on kyllä häipyny pois. Täytyy kuitenki myöntää että kyllä tässä on monet itkut itketty ja varmaan vielä tulee itkettyäki ku ajattelee asiaa. Liekö sattumaa vai mitä mutta tää seuraava kuva on otettu pari päivää ennen ku jouduin sairaalaan.

Kyseessä on mun menehtyneen sisareni hauta jonka vierestä oon varannu itelleni hautapaikan jo sillon ku Anu kuoli. Se on lohdullinen ajatus että kun se lusikka lentää nurkkaan, on mulla paikka yhden Rakkaimmista, vieressä.

Tiiättäkö mitä? Tässä ku on nyt taas vähän märehtiny ja murehtinu asiaa, on mieli parempi ja alanki nyt kaivaa talvivaatteita esiin. Lumi on satanu eilen maahan eikä kesävaatteilla enää tarkene.

Itketään ku itkettää ja nauretaan ku naurattaa. Moikka!

Torstai eli välipäivä eli normipäivä

Eilen kirurgi kävi kattoon jalan haavaa joka ei meinaa umpeutua. Oli sitä mieltä että jalka voi hyvin eikä sille tartte tehä muuta ku suihkutella aamua iltaa. Näin oon tehny ja tänään se ei oo enää erittäny vaikka olin neljä tuntia kaupungilla jolloin haava on tietysti peitettynä ja peroneustuki tulee just haavan kohalle. Nii että josko se alkais pian oleen nii kunnossa että pääsee...

Eilen serkkutyttö kävi moikkaamassa mua dialyysissä ku hällä oli oma kontrolli toisella polilla. Mukavaa oli jutella niitä ja näitä. Aikaki kulu joutusammin ku oli juttuseuraa.

Tänään on ollu oikei mukava päivä. Sukulaistyttö on ollu syyslomalla näillä seuduin ja käytiin hänen kans Amarillossa syömässä, pitemmän kaavan mukaan tietysti. Jälkkärit käytiin syömässä ja juomassa Bisketissä ja sitte mentiin vielä kaupoille. Tosi virkistävä reissu ku ku ei oikeestaan puhuttu mun sairastelusta vaan K:n tulevaisuuden suunnitelmista, koulusta, harrastuksista yms. Sellasta elämäniloa ja kaiken täyttävää odotusta ja intoa tulevaisuutta kohtaan oli ilo kuunnella.

Tässäpä nämä kuulumiset tällä erää. Huomena taas dialyysiin ja viikonlopun viettoon. En tiiä missä vkl menee mutta sepä jää nähtäväksi.

Ruokahalu ja -haluttomuus

Kattelin päivällä ohjelmaa missä kaks ihmistä yrittivät opetella syömään paremmin. Toinen vähemmän ja toinen enemmän.
Olin nuorena kova syömään ja jatkuvasti piti tarkkailla painoa. Sinä päivän 16v sitte ku alotin pd-dialyysin, ruokahalu häipy. Ihan tyystin kokonaan. Olin vuoden dialyysissä ja sinä aikana en käytännössä syöny mitään. Otin kyllä ruokaa mutta levitin sen ympäri lautasta. Muistan kahvin kanssa syöneeni puolikkaan keksin, ihan vaan sen vuoksi etten ruuansulatus hyydy. Join kyllä mehuja joita sitte poistin dialyysin avulla. Se oli melko surkiaa aikaa. Näytin ihan sairaalta enkä oikei jaksanukaan mitään. Näin erästä nuoruusvuosien tuttavaa tuolloin kaupassa ja myöhemmin, ku olin jo saanu siirron ja palannu elämään normaalia ns. terveen elämää, kerto tää tuttava että oli luullu mun airastavan syöpää.
Harmi ettei mulla oo kuvia ittestäni tuolta ajalta, ois kiva verrata tähän päivään. Vaikka toisaalta, mitäpä tuosta, se oli sillon ja nyt on nyt.
Ruokahalu palas jossain määrin siirron jälkeen mutta ei koskaan ennalleen. Jälkeenpäin ajatellen, en kyllä voi sanoa nauttineeni ruuasta enkä syömisestä sen koommin, jos ei jotai yksittäisiä perheen ja kavereitten kanssa yhdessä syömisiä lasketa.
Annas olla nyt ku alotin dialyysit ja tehtiin se ohitusleikkaus. Ruokahalu on kasvanu ihan julmetusti. Sairaalassa alotin aamusta syömään ja söin kaikki mitä tarjottiin. Iltateellä joka ikinen ilta söin vähintään 4 leipää törtteineen ja usein pyysin vielä ysin jälkeen uuden satsin ja yöksi viiliä, jukurttia tai hedelmän. Isä ja äiti kuskas mulle marjoja, satokausi oli parhaillaan menossa. Mansikoita, hilloja, mustikoita, vattuja ja jäätelöä ja muita kesän herkkuja. Ku pääsin käymään ulkona, pyysin kuskaamaan mut kanttiiniin ostamaan pullaa. Vielä kotia tullessa söin ku miehet ja oikeestaan vasta nyt viime viikkoina vois sanoa ruokahalun tasaantuneen. Kiloja on tullu muutama, sen verran että luut ei törrötä ihan joka paikasta ja housun vyötärö kiristää. Posket on pyöristyneet ja olo on muutenki loistava. Toki siihen vaikuttaa pitkälti myös se ohikas, jaksaa kaikenlaista enempi mutta sellanen yleistila on kyllä sata kertaa parempi ku ennen dialyysiä. Kehosta on pois kaikki moska mikä aiheuttaa pahoinvointia, väsynystä jne jne. Hb on noussu, nyt se on 114 eikä turvotuksia oo ku korkeintaan muutama kilo satunnaisesti. Sikäli vähän ehkä harmittaa alottaa pd-hoidot jos tää olo menee taas huonoksi. Mutta niinku jo sanoin, se oli sillon se ja nyt osaan jo varautua tulevaan.
Mulla se ongelma tais olla siinä ku vatsaontelo täytettiin dialyysinesteellä, se paino vatsalaukkua siten että maha tuntu olevan täpötäynnä jatkuvasti. Koitettiin kaikkia kikkoja, esim yritin syyä siinä välissä ku vaihdoin nesteet mahaan, syyä ihan pieniä määriä kerrallaan jne.
Kirurgi oli kesällä sanonu mun vanhemmille että sydämessä on jälkiä aliravitsemuksesta ja luulenpa että ne on muistoja tuolta dialyysiajalta.

Muistakaa syyä hyvin, kukin tarpeensa mukaan. Minä alan värkkäämään leipiä.

Kippis!

Taas yks uus viikko on alussa.
Aika tuntuu menevän tosi joutuin nykyään ja elämä muutenki kiireiseltä. Vaikka ei tässä sen kummempia kiireitä tai menojakaan oo mutta kai se jothuu siitä että dialyysit on tuonu jotaki rytmiä viikkoihin. Hoitojen lisäksi on oma elämä elettävänä ja sitä on pitäny alkaa aikatauluttaa erilailla ku pitää ottaa huomioon hoitopäivien väsymykset ja huimailut eli ei voi oikei isoja sopia hoitopäiville.
Esimerkiksi tänään ku oli iltavuoro hoidossa, nukuin puoli yhteentoista, kävin kaupungilla ja sieltä suoraan sairaalaan. Sieltä pääsin kuuden jälkeen lähteen ja tulin kotia ja otin parin tunnin tirsat. Nyt onki sitte jo ilta ja kohta saa painella nukkumaan. Kaupunkiasian ois ehtiny hoitaa illallaki mutta ei puhettakaan että lähtisin hoidon jälkeen minnekään, ehei.
Tuli mieleen että mun toiminta vaikuttaa melko epäilyttävältä ku lähen taksilla joko aamutuimaan tai iltapäivällä ja tietysti palaan taksilla, monesti hoiperrellen sinne tänne ja pitkin seiniä. Rikas tyttörukka, ihan alkoholisoitunu. Noh, as we know, totuus on tässäki ihan toisenlainen.

Mun tekis mieli juua olutta ja olla vähän päissään. Se taitaaki olla ohjelmassa kuhan pääsen pd-hoitoon. Koulutusreissulla join kossu-russianin lyhyenä mutta ei se tuntunu missään vaikka tytöt varotteli että dialyysissä ollessa päityy herkästi.

Viikonloppuna kävin pitkästä aikaa isän mökillä. Mun sisko on tehny sieä remonttia ja sinne on laitettu uus pönttöuuni. Oltiin päiväseltään käymässä ja päivä kuluki oikei mukavasti touhuillessa. Päälle lämmitettiin sauna. Se oli ihanaa ja voi olla että mennään, tai minäki meen, syyslomalla sinne. Sillo pitäis jo pystyä yöpymään pirtissä, nyt sielä on vielä sen verran siivous kesken ettei voi. Pitää imuroida kaikki hirret ja katto ja joka ikinen paikka ku sieltä on puretu vanha tulisija pois nii sitä pölyä on ihan joka paikassa.

Jalan haava erittää edelleen. Siitä otettiin tänään bakteeriviljely ja keskiviikkona tulee kirurgi tms kattoon että mitä sille pitäis tehä. Tulehduksissa se ei varmaankaan oo, siihen vaan on tullu katetta päälle ja sitä ei sais olla jotta haava pääsee paraneen kunnolla. Ärsyttää, se nimittäin on se syy miksi pd-katetrin laittaminen siirtyy ihan jatkuvasti. Ja tietysti kaljan juonti siinä samalla.

Kuvituksena on sysyisiä kuvia mökiltä.
Hyvää yötä ja kauniita unia, ihmiset!

Home sweet home

Niinku otsikosta jo voi päätellä, pääsin tänään kottiin. Aiemmin kehuskelin, aika kuluu sairaalassaki ihan hyvin. Söin ne sanat sillä sekunnilla ku tulin kotia ja laitoin musiikkia soimaan. Miten ihanaa oli fiilistellä kotona ja kuunnella musaa hyvillä kajareilla, maata sohvalla ja haistella uutta hajuvettä. Keittää kahvit, tehä pari herkkusämpylää ja katella kadun vilinää. Se oli ihanaa se.
Kävin tietysti apteekissa hakeen antibiootit joihin sain reseptin sairaalasta. Siinä kohtaa meinasin lentää penkiltä ku farmaseutti ilmotti lääkkeitten hinnan. 178€. Sataseittemänkynnebtäkaheksan euroa. Kaks viikkoa, neljä nappia päivässä melkei kaks sataa. Huh huh. Äkkiä kuitenki totesin että voi voi, rahaa se vaan on ja mulla nyt onneksi sattuu sitä sen verran oleen että voin irrottaa tuon summan hyvillä mielin lääkkeisiin. Hyvillä mielin tarkottaa tässä kohtaa sitä, että ei tartte kysyä lainaksi läheisiltä. Niin köyhä minä oikiasti oon että tavallisesti tollaset laskut kaataa mun talouden mutta nyt kävi nii onnekkaasti että eläkkeen maksupäivä vaihtu tässä kuussa 22.:sta seitsemänteen päivään. Ainoastaan siitä syystä mulla on nyt varaa maksaa sekä sairaalalasku että nuo lääkkeet. Hiljattain täytty tuo maksukatto sairaalalaskuista nii että pitää maksaa enää puolikkaita päivämaksuja sairaalareissuista ja poliklinikka- ja terveyskeskusmaksut menee suoraan Kelan maksettaviksi. Luulisin että se korotetun hoitotuen hakemus menee läpi ku jo pelkästään sairaalamaksuja oon maksanu tänä vuonna tonnin verran.


Huomena taas dialyysiin ja pd-katetrin tinkaaminen jatkuu. Jokohan kohta saan tietää päivämäärän nii ois jotai konkreettista odotettavaa. Nythän vaan ootan että se laitetaan syksyllä. Puhetta on ollu mutta ei mitään konkreettista. Haluaisin jo kovasti että saan sen paikalleen ja voin alottaa hoidot kotona. Niinku aiemmin kerroin, oon melko väsyny tuohon sairaalassa juoksemiseen. Nämä odottamattomat sairaalakeikat tuntuu hidastavan asioitten etenemistä eikä vähennä sairaala-ahistusta. Jännä juttu on että ei mua osastolla ollessa ahista, sielä aika kuluu ihan jees ja kaikki tuntuu olevan hyvin, noin psyykkisesti. Ootahan ku pääsen kotiin. Ehkä mun puolustusmekanismi on jalostunu silleen että ku tulee käsky osastolle, päässä naksahtaa laitostumiskytkin päälle siinä ahistusitkua itkiessäni. Vartin päästä käskystä kaikki on taas hyvin ja mää oon jo kyselemässä ruokaa. Jotenki se ahistus korostuu vasta täällä kotona. Tänäänki tuli itku ku pääsin kotia. Se tais olla sellanen helpotuksen itku. Tästähän vois nyt päätellä että esitän sairaalassa reipasta ja kotona sitte romahan enkä halua poistua kotoa ja täällä vihaan sairaalaa. erityisen jännäksi tän asian tekee se, että tajusin tän jujun vasta nyt tässä kirjottaessani.
Noh, näihin mietteisiin ja takas soffalle.

Onko teillä lukijoilla jotain mitä haluaisitte kysyä multa? Kenties selventää jotai mikä on jääny epäselväksi? Tai toiveita mistä voisin kirjottaa? Laittakaa kommenttia, toiveita, ajatuksia tms. asiasta tai mailia osotteeseen awsop.blog@gmail.com

Ei kahta ilman kolmatta -sairaalareissua siis

Moikka taas. On menny muuan päivä taas ihan huomaamatta.
Viikonloppu meni reissussa. La-aamuna lähettiin Oulusta Helsinkiin kokemuskouluttaja-koulutukseen. Iltapäivällä siirryttiin laivalle jatkamaan ja rilluttelemaan. Aamulla kävästiin Tallinnassa kahvilla ja takas Hesaan ja kotia. Pikanen mutta mukava reissu. Kovasti e piristää mieltä tollanen pieniki maisemanvaihdos. Lisäksi ku koulutuksessa oli potilastovereita vuosien takaa nii viihtyvyys, on taattu. Enkä just tässä tilanteessa vähättele ollenkaan vertastuen merkitystä. Jotenka uusin voimin arkeen.

Arki alkoki sitte heti ma-aamuna dialyysillä jonne menin aamuvuoroon vaikka ois pitäny mennä iltaan. Tosin tällä kertaa se ei ollu mun moka vaan olivat unohtaneet antaa mulle vuorot. Onneksi sielä oli tyhjä paikka nii ei tarvinnu palata kotiin.
Maha oli menny sekasin jo sunnuntaina ja dialyysiin mennessä lämö oli 36.2. kunnes se hoidon loputtua oli jo 38.2. Lääkäri oli sitä mieltä että osastolle selvittämään mikä vaivaa. Täällä sitä nyt ollaan, toista päivää ja ootellaan labran vastauksia. Osastolle tullessa statuksena oli verenmyrkytysepäily. Jos multa kysytään ni ei tää sitä oo ku kuumettakaan ei enää oo ja maha on rauhottumaan päin. Toivottavasti ei löytyis mitään tai sitte clostridium. Nimittäin jos ois verenmyrkytys, pitäis tuo hd-katetri poistaa, laittaa väliaikanen ja kun myrkytys paranis, sitte uus tunneloitu katetri tilalle.Eli kauheesti ronkkimista ja pd-katetrin laitto siirtyis taas minne lie, hamaan tulevaisuuteen. Se on nyt mun suurin murhe se pd-katetrin laiton siirtyminen. Tuo jalkahommeli siirsi sitä jo jonku verran joten nyt ei tarttis yhtään mitään ylimääräsiä harmeja bakteerien muodossa. Joten oispa clostikka nii siitä selviäis lääkekuurilla.

Nyt ku on tuo koko-koulutus tuoreessa muistissa, mietin että pitäiskö mun alkaa vaatimaan luentopalkkioita täällä osastollaki. Täällä on käyny paljo opiskelijoita ammattilaisten siivellä. On ollu lähihoitaja-,sairaanhoitaja-, laitoshuoltaja- ja lääkäriopiskelijoita. Nyt en malta olla brassailematta sillä että olisin varmasti päihittäny jokaisen heistä jos olisin saanu vastata lääkärin opiskelijoille esittämiin kysymyksiin. Taisivat olla melko alkuvaiheessa lääkärinpoikaset opinnoissaan vielä.

Äiti kävi ja toi pullaa mukanaan. Keitettiin kahvit ja syötiin herkkuja.
Tää huone missä oon, on ilmaeristyshuone. Eli täällä on eteiset ja hoitajat ei poistu samasta ovesta ku tulevat vaan ns. likasen huoneen kautta. Huoneessa on mikro, kahvinkeitin, jääkaappi ja telkkari. Myös oma kylppäri löytyy. Mikäs täällä ollessa, on omaa rauhaa, ruoka tulee valmiina, ei tartte huolehtia mistään. Mulla on itse asiassa alkanu kulumaan aika melko hyvin sairaalassaki. Viime reissulla jo mietin että mikä tässä ollessa. Toki että ei pääse ulos jos haluaa mutta en mää kotioloissakaan varmaan ihan kauheesti ulkona olis, Yksin kotona vaan.Tietysti tää netti on kans sellanen juttu että ku voi olla yhteyksissä ihmisiin samalla lailla ku kotoaki, on iso viihtyvyyttä edistävä asia.

Tässä kävi hoitaja joka kerto että se on se clostridium mikä vaivaa! Ihanaa! Ei ronkkimista eikä todennäkösesti turhia viivytyksiä pd-katetrin laittoonkaan! Voi ihanuus!
Hoitaja sanoki että harvoin kukaan riemastuu moisesta diagnoosista mutta se riemastuttaa kovasti, pääsee paaaaaljon vähemmällä. Voi mikä onnenpäivä!

Näihin ilosiin tunnelmiin!

Maitopurkin onnellinen omistaja

Alkuviikko on menny vaihtelevissa tunnelmissa.
Maanantaina kävin yllätys yllätys, dialyysissä ja sen jälkeen oli jalkahoitaja ja dianetespoli.
Tehtiin muutoksia insuliinipumpun basaaliin eli siihen perusinsuliiniin mitä pumppu jatkuvasti pumppaa. Ei ollu otettuna hba1-tulosta mutta se otettiin tänään hoidossa. Oikei hirvittää mitä se näyttää, on ollu sokerit sen verran sekasi viime aikoina. Insuliinin tarve on kasvanu reilusti ku ruoka maistuu paremmin ja dialyysit poistaa insuliinia kehosta myös. Kohta se varmasti muuttuu taas se tarve kun pääsen alottaan peritoneaalidialyysit. Ne nesteet on kyllä sellasia sokerilitkuja joista saa energiaa mutta toivon kovasti että ruokahalu säilyis. Ku olin 16v sitte peritoneaalidialyysissä, ei ollu ruokahalua ollenkaan ja se johtu siitä että ku vatsaontelo oli täynnä dialyysinestettä, se lasti paino vatsalaukkua nii että tuntu että maha olis jatkuvasti tupaten täynnä. Se vuosi dialyysissä meni käytännössä syömättä. Mehuja join ja ruokaa lähinnä pyörittelin lautasella.
Otettiin myös kilpirauhaskokeet ja mulle jäi edelleen epäselväksi se, miksi niitä seurataan.
Jalan haavaan jatkettiin viidellä päivällä antibioottia ja pe täytyy kattoa jatko, vieläkö sitä tarttis joku päivä syyä. Kuuri loppuu perjantaina. Hyvältä se näyttää eikä vuodakaan.

Kävin eilen Anttilassa ja mietin siinä että ostaisin jotai kylmää juotavaa mutta puolen litran limu on vähän liikaa. Tölkkejä ei ollu ku Kokista kylmässä ja kolajuoma on mun mustalla listalla kaliumin vuoksi. Kattelin maitohyllyä ja ta daa! Sielä oli 2dl eila maitojuoma! Ostin sen, kuvasin itteni sen kanssa niinku jokainen hc-somettaja tekee ja join sen sielä kaupassa.
Ai että mää nautin! Oon aina ollu kova juomaan maitoa ja syömään maitotuotteita mutta nyt ku oon ollu heinäkuusta sti ilman maitoa (lukuunottamatta eila jukurttia ja viiliä) olin ratketa riemusta. Join maidon antaumuksella eikä se jää viimiseksi kerraksi :)

Kuten kuvasta näkyy, kevyesti onnellinen.

Pää on jotenki jumissa nykyään. Kaikki asiat pitää olla paperilla tai muuten ne unohtuu. Ehkä tää jalkahomma on nyt se viiminen pisara henkisen jaksamisen saaviin. Toivottavasti tää nyt paranee eikä tulis mitään vastuksia, niitä ei nyt jaksa yhtään enää.
Lähen lauantaina Helsinkiin liiton kokemuskouluttaja-koulutukseen. Alotetaan koulutus toimistolla kaupungilla ja jatketaan illalla laivalla. Su tullaan takas Hesaan ja myös sitte illalla kotia. Jotenki en jaksa kauheesti innostua siitäkään vaikka oon oottanu sitä kovasti ku onhan se vaihtelua tähän kodin ja sairaalan välillä juoksemiseen. Jospa sitä pääsee tunnelmaan ku nään kamut lentolentällä lauantaina aamulla.
No nii, eipä muuta ku palataan!