Niinku otsikosta jo voi päätellä, pääsin tänään kottiin. Aiemmin kehuskelin, aika kuluu sairaalassaki ihan hyvin. Söin ne sanat sillä sekunnilla ku tulin kotia ja laitoin musiikkia soimaan. Miten ihanaa oli fiilistellä kotona ja kuunnella musaa hyvillä kajareilla, maata sohvalla ja haistella uutta hajuvettä. Keittää kahvit, tehä pari herkkusämpylää ja katella kadun vilinää. Se oli ihanaa se.
Kävin tietysti apteekissa hakeen antibiootit joihin sain reseptin sairaalasta. Siinä kohtaa meinasin lentää penkiltä ku farmaseutti ilmotti lääkkeitten hinnan. 178€. Sataseittemänkynnebtäkaheksan euroa. Kaks viikkoa, neljä nappia päivässä melkei kaks sataa. Huh huh. Äkkiä kuitenki totesin että voi voi, rahaa se vaan on ja mulla nyt onneksi sattuu sitä sen verran oleen että voin irrottaa tuon summan hyvillä mielin lääkkeisiin. Hyvillä mielin tarkottaa tässä kohtaa sitä, että ei tartte kysyä lainaksi läheisiltä. Niin köyhä minä oikiasti oon että tavallisesti tollaset laskut kaataa mun talouden mutta nyt kävi nii onnekkaasti että eläkkeen maksupäivä vaihtu tässä kuussa 22.:sta seitsemänteen päivään. Ainoastaan siitä syystä mulla on nyt varaa maksaa sekä sairaalalasku että nuo lääkkeet. Hiljattain täytty tuo maksukatto sairaalalaskuista nii että pitää maksaa enää puolikkaita päivämaksuja sairaalareissuista ja poliklinikka- ja terveyskeskusmaksut menee suoraan Kelan maksettaviksi. Luulisin että se korotetun hoitotuen hakemus menee läpi ku jo pelkästään sairaalamaksuja oon maksanu tänä vuonna tonnin verran.
Huomena taas dialyysiin ja pd-katetrin tinkaaminen jatkuu. Jokohan kohta saan tietää päivämäärän nii ois jotai konkreettista odotettavaa. Nythän vaan ootan että se laitetaan syksyllä. Puhetta on ollu mutta ei mitään konkreettista. Haluaisin jo kovasti että saan sen paikalleen ja voin alottaa hoidot kotona. Niinku aiemmin kerroin, oon melko väsyny tuohon sairaalassa juoksemiseen. Nämä odottamattomat sairaalakeikat tuntuu hidastavan asioitten etenemistä eikä vähennä sairaala-ahistusta. Jännä juttu on että ei mua osastolla ollessa ahista, sielä aika kuluu ihan jees ja kaikki tuntuu olevan hyvin, noin psyykkisesti. Ootahan ku pääsen kotiin. Ehkä mun puolustusmekanismi on jalostunu silleen että ku tulee käsky osastolle, päässä naksahtaa laitostumiskytkin päälle siinä ahistusitkua itkiessäni. Vartin päästä käskystä kaikki on taas hyvin ja mää oon jo kyselemässä ruokaa. Jotenki se ahistus korostuu vasta täällä kotona. Tänäänki tuli itku ku pääsin kotia. Se tais olla sellanen helpotuksen itku. Tästähän vois nyt päätellä että esitän sairaalassa reipasta ja kotona sitte romahan enkä halua poistua kotoa ja täällä vihaan sairaalaa. erityisen jännäksi tän asian tekee se, että tajusin tän jujun vasta nyt tässä kirjottaessani.
Noh, näihin mietteisiin ja takas soffalle.
Onko teillä lukijoilla jotain mitä haluaisitte kysyä multa? Kenties selventää jotai mikä on jääny epäselväksi? Tai toiveita mistä voisin kirjottaa? Laittakaa kommenttia, toiveita, ajatuksia tms. asiasta tai mailia osotteeseen awsop.blog@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti