Back to the basic

Valtakunnassa kaikki melko hyvin.
Pettymys on pääosin nielty ja kaks edellistä päivää paketoitu muistojen joukkoon. Nyt ku tiiän vähän enempi tästä tulehusjutusta, elämä jatkuu ennallaan. Lääkäri epäilee että tuo kaulakatetrin juuri ois sen verran tulehduksissa että bakteeri muhis sielä. Ei se oo kipiä eikä punota sen enempää ku ennenkään. Siinä on aina ollu rupi joka putoaa ja kasvaa uus tilalle. On mulla myös vasemman käden etusormen ylin nivel kovasti kipiä mutta se tuli vasta vajaa viikko sitte ja lämpöä on kuitenki ollu jo monta viikkoa nii että ei voi sitäkään syyttää. Kuvassa on katetrin juuri ja ei se kyllä kovin tulehtuneelta näytä, jos ei kovin nätiltäkään.

Crp oli tänään enää 14 ja lämpöä oli 37.1. Olo on kuitenki ihan terve eikä sillä lailla väsyny ku oli esim alkuviikosta. Hb on noususuunnassa ku se oli tänään 84. Ke eivät antaneet rautaa sen Vancocinin vuoksi. Poisto oli tänään aluksi 3.5 litraa, on tullu vähän hörpittyä viime päivinä. Paineet kesti hyvin vaikka ne mennessä oli "vaan" 160/80. Poistoa lisättiin parilla desillä mutta se antibiootti lisäs nestettä 2.5dl:lla nii lopullinen poisto oli 3.45l.

Viime yö jäi melko lyhyeksi ku en malttanu mennä nukkumaan ajoissa vaan vahtasin boksilta tallennuksia. Hoidossakaan en saanu oikei nukuttua ku jotai tunnin. Kotia tullesa menin sänkyyn ja nukuin n. kuuteen saakka eli neljä-viis tuntia. Ai että teki nannaa.
Huomena pitää käyä isosti kaupassa eli tuua vähän emempi ruokaa ettei tartte viikolla lähtä muuta ku ehkä hakeen lähikaupasta jotai. Laitoin tuossa just perunat likoaan huomista muusia varten. Perunoissa on paljo kaliumia eikä ne siksi oo suositeltua ruokaa dialyysipotilaalle. Minä ku en oikei tykkää riisistä enkä pastasta, nään mieluummin sen vaivan että kuorin perunat, pilkon ne, liotan niitä yön yli ja teen huomena ruuan. Liottaminen vähentää kaliumpitoisuuden kymmenesosaan verrattuna siihen että jos perunat keittää kuorineen.

Äiti kerto tänään että koiruliini on lähteny naisiin. Ja ihan koko viikonlopuksi! Mulla sydämestä kouras että miten se raasu pärjää sielä, vieraassa paikassa ilman että ketään omasta laumasta on mukana. Se on nii kovasti äitin perään että luulenpa että sielä ei nuku kukaan yöllä jos Rolle alkaa ikävoimään. Sielä on kyllä muitaki koiria nii että saapahan juosta ja leikkiä lajitovereitten kans nii että ehkä mää vaan turhaan mietin sitä. Äiti oli luvannu että jos koira alkaa kovasti ikävöimään tai vinkumaan, hän hakee sen kotia. Saapa nähä kumpi on kovempi, vietti vai koti-ikävä.

Siitä tuliki mieleen että vaikka mulla ei oo lapsia, jonkulaiset uinuvat äidinvaistot on. Ku tuo koira tuli äitille nii mää tietysti rakastuin siihen ihan päättömästi. Kerran ku pohdin asiaa kaverille nii hän sano että ei tartte vähätellä niitä tunteita vaikka ne kohdistuuki koiraan. Ne on ihan samanlaisia tunteita mitä äiti tuntee lastaan kohtaan. Mulla se tunteiden kohde nyt vaan on koira. Se on myös se syy miksi nyt nii huolestuttaa että mitenhän se pärjää vieraisilla.

Mukavaa viikonloppua ja toivotaan että tuo lumi nyt vihdoin ja viimein jäis maahan. Moron!

Elämälle suotuisia voimia

Tänään on ollu elko raskas päivä. Eilen kerroin jo pääpiirteittin miltä tuntuu mutta pitkän yön jälkeen päällimmäisenä  on ajatus, ei varsinaisesti luovuttamisesta, vaan sellanen että antaa olla, en jaksa. Eihän mulla tässä onneksi tartte jaksaa mitään muuta ku oottaa ja aikahan kuluu ihan itestään. Nii että sikäli hyvä juttu. Itkuherkkyys on ollu tapissa tänään ja oonki märsänny vähän väliä.

Tää on nyt tainnu olla koko tämän munuais-sydän-kombon psyykkinen kliimaksi. Ensimmäinen suurempi kyykkäys. Ku noita takaiskuja on tosiaan tullu. Ehkä tää tietää ens vuodelle jotai tooooodella suurta ja mahtavaa. Noh, sitä ootellessa.

Oon aina tykänny tuosta Schafferin runosta koska se kertoo monipuolisesti ihmisestä, sen vahvuuksista ja heikkouksista. Niitä molempiahan meistä kaikista löytyy. Tänään sitte liikutti kovasti tää seuraava pätkä:"..Haluan uskoa että kaiken hajottavan rinnalla minussa elää elämälle suotuisia voimia. Ne minä haluan houkuttaa esiin toivollani ja rohkeudellani" Tuo nyt on varmasti kaikista lähinnä tän hetken tuntemuksia paitsi että en jaksa tänään ajatella oikei mitään. Suunnittelinki tän tekstin jälkeen vähän treenata haitaria, kutoa ja katella telkkaria ja jossai vaiheessa mennä saunaan. Eli ihan vaan sellasia juttuja jotka rentouttaa eikä tartte ajatella mitään. Kyllä se alitajunta tekee työnsä ja huomena voi varmasti jo keskittyä toivomaan ja aatteleen enempi tulevaa. Onhan huomena dialyysipäivä nii voi jututtaa lääkäria että mikä tää hommeli ny oikei onkaan.

Kiitos ja kuulemiin!

Minä uskallan

Minä uskallan olla se ihminen,
joka olen:
keskeneräinen,mutta kuitenkin onnellinen,
uuden edessä epävarma ja kuitenkin tiedonhaluinen,
joskus ratkaisujen edessä pelokas,
hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä,
ja kuitenkin myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut.
Epäilevä ja empivä,
sitten taas rohkea ja vakaa,
sanoihin mieltynyt,
sitten taas vaiteliaana syrjään vetäytynyt.
Joskus rikki revitty ja täynnä ristiriitaisuutta,
mutta myös yksipuolinen ja naiivi.
Vielä paljon muutakin olen,
jotain,mitä ei aina osaa kuvailla.

Minä uskallan
katsoa itseäni,
ja antaa myös muiden nähdä minut
tälläisenä
rakastetaan minua sitten
tai ei.

Minä uskallan
katsoa itseeni:
kypsymisen kaipuuseeni,
rakastamisen kykyyni,
mahdollisuuteeni kokea ystävyyttä,
päättäväiseen kestävyyteeni,
yhä uudistuvaan toivooni.

Mutta silloinkin kun epäonnistun
ja teen virheitä,
kun loukkaan tarpeettomasti,
kun riistän toisilta heidän vapautensa,
kun olen ahdasmielinen,
kun lakkaan uudistumasta,
kun olen kova ja luoksepääsemätön,
myös silloin haluan uskoa,
että kaiken hajottavan rinnalla
minussa elää elämälle suotuisia voimia.
Ne minä haluan houkuttaa esiin
toivollani ja rohkeudellani.


                                                              Ulrich Schaffer-

Alamäki jatkuu

Ja taas mennään. Alamäki senku jatkuu vaan.
Tänään piti dialyysissä ottaa labrat huomista pd-katetrin laittoa varten ja ne otettiinki ennen hoitoa. Olin vähän väsyny ja nukuin aamukahviiin asti ja sen jälkeen jatkoin unia. Jossai kohtaa heräsin ku kirurgi tuli kattomaan mahaa, että miltä se näyttää ja että mihin se katetri oikei tyrkättäis huomena. Siihen pyörähti nefrologi ja sano että yks niistä neljästä maanantaina otetuista veriviljelypulloista kasvaa jotain. Mitattiin kuume ja se oli 37.4 ja peruttiin huominen. Voi elläimen käsi!
Hoitaja tuli sanomaan että pitää jäähä vielä hoidon jälkeen tunniksi ku tiputetaan antibiootti ja että niitä on määrätty kahta laatua. Kerroin syksyisistä clostridium-tartunnoista. Se ku kuulemma herkästi uusii jos on vastikään sairastanu kyseisen vaivan ja aiheuttajana on nimenomaa antibiootti. Tämän tiedon perusteella lääkäri vaihto antibiootit Vancomyciniin, siihen järettömän kalliiseen mitä mulla ei oo nyt edes varaa omin kustein syyä, jolla on hoidettu kaks edellistä clostridiumia pois. Nii että nyt sitä ei pitäis edes tulla mutta saapa nähä, kyllä mun tuurilla varmasti tulee. Ja jos ei tuu nii tapahtuu jotai muuta, esim kuu tipahtaa taivaalta.

Ois tänään hoidon jälkeen ollu kokemuskoulutus Sos.- ja terv.huolto-oppilaitoksella. Oon Munuais- ja maksaliiton (www.musili.fi) kouluttama kokemuskouluttaja ja käyn sillon tällön kertomassa sos.- ja terv.alan opiskelijoille pitkäaikaissairaana elämisestä ja olemisesta, selviytymisestä arjessa ja kuntoutuksesta. Tai mistä tahansa mikä liittyy sairastamiseen. Hommassa ei tartte olla sairauden asiantuntija vaan riittää että on oman elämänsä asiantuntija. Niinku mun yhtä ystävää tituleerattiin, Malla nimeltään,  Mallatieteen tohtoriksi nii oonko minä sitte Lellutieteen tohtori.
No se luennointi piti tietysti perua ku en kerenny sinne enää eikä fiiliskään ollu todellakaan nii hyvä että oisin edes halunnu nähä ihmisiä. Laitoin viestiä ohjaavalle opettajalle ja eivät he kuulemma jääneet pulaan vaikka peruin menon n. tuntia ennen sovittua ajankohtaa. Ens viikolla koitetaan uuestaan vaikkaki onhan täsä taas noita jos-tekijöitä.

Ei tuossa siirtymisessä oo oikeestaan mitään vikaa. Ymmärrän täysin miksi sitä ei laiteta nyt ku on tulehus päällä. Luvassa vois olla paljo lisää ongelmia, ronkkimista yms. huonoja juttuja jos nyt laitettais kehoon vieraita esineitä. Pahinta täsä on tää pettymys. Musta tuntuu että kaikissa jutuissa mitä on kesästä alkaen ollu ja tehty, on tullu takkiin. Alkaen siitä ku menin mahataudin vuoksi päivystykseen enkä päässykään kotia vaan jouduin teholle, munuainen ei hyvästä alusta huolimatta palannukaan ennalleen vaan hyyty kokonaan, angiorafian jälkeen en päässykään kotiin vaan jouduin leikkauspöydälle, ohituksen jälkeen vointi ei alkanukaan koheta vaan huononi ja uusiksi rinta auki, jalan leikkaushaava aluksi parani hyväksi kunnes pari kk myöhemmin tulehtu ja sitä haavaa hoiettiin sairaalassa ja kotona piiitkään eikä sekään meinannu millään parantua. Tuohon päälle vielä kaikku ne pienemmät, arkiset pettymykset. Mun pettymyksensietokyvyn raja alkaa olla jo käsillä.

Oon tuonu täälä enempi julki tätä sairaus- ja terveyspuolta mutta täytyy myös muistaa että suureksi onnekseni mulla on toimiva turvaverkosto tässä ympärillä. En ois jaksanu jollei ois perhe ja ystävät tiiviisti ympärillä. Jos tuolla sairastelupuolella ei meekään ihan putkeen nii onneksi henkilökohtasessa elämässä menee. Esimerkiksi eilen ku oli mun syntymäpäivä.
Olin ollu vähän kipiänä enkä jaksanu sen kummemmin juhlistella mutta illalla tuli kuitenki mun sisko miehensä kans ja yks ystävä käymään. Meillä oli tosi mukavaa ja naurettiin ja oltiin vaan. Sain kerrassaan ihania lahjoja, vaikken mitään toivonukaan mutta mieli muuttu kyllä heti ku ne sain. Äiti miehensä ja lempikoiran kans toi päivällä vanttuut jotka oli tehty langoista jotka annoin äitille muutamaa päivää aiemmin. Eli kierrätyskamaa tuli sieltä. Ystävältä sain laukun josta olin kuulemma joskus sanonu että jos joskus luovut tuosta nii mää voin antaa sille uuden kodin. Niinpä sain sen nyt ja kassissa oli kaks kerää Seiska veikkaa, mun lemppari sukkalankaa ku tämä käsityöihminen ei ite tykänny kutoa sitä. Eli kierrätyskamaa sieltäki. Mukana oli vielä kattolampun osa joku puuttu jo aimemmin häneltä saadusta kierrätyslampusta. Sisko taas toi mun omia kamoja takas mikä on jo sinällään suuri lahja. Niitä ku ei välttis näy sen koommin ku ne tuosta ovesta lähtee. Kamoissa oli mm. kakkukupu jonka sitte illan mittaan suli hellalle. Siinä oli yhen sortin ohjelmanumeroa ku sitä putsattiin mutta nyt hella on ihan ennallaan, toisin ku kakkukupu. Siitäki me saatiin monet mojovat  naurut ku vähän jalostettiin ideoita sulaneesta kakkukuvusta. Eli oikei mukava päivä oli eilen ja ilman noita tähtihetkiä en kyllä jaksais. Nii että kaunis ja elämämakunen Kiitos kaikille läheisille ja ystäville. Tunnistatte kyllä itsenne.

Olihan siinä taas vuodatusta. Palataan taas asiaan.

Huono päivä

Ei oo menny ihan putkeen tää päivä.
Yöllä en saanu nukutuksi kunnolla ja heräsin seiskan aikaan valvomaan muutamaksi tunniksi. Tarkotus ku oli levätä kunnolla että lähtis tää tauti ja oisin torstaina kunnossa katetrinlaittoa varten.
Olo oli kuumeinen ja sitä oliki sitte puolen mittarin verran. Tarkotus oli tänään leipoa ja kahvittaa huomena ystäviä ku on mun synttärit. Ei ihan kauheesti napannu lähtä ennen dialyysiä kauppaan ja toiseksi ku takaraivossa jyskyttää se torstai, että pitää olla kunnossa. Niinpä peruin leipomiset, kahvittelut ja todennäkösesti siirrän vielä keskiviikon kokemuskoulutuksenki jotta voin keräillä voimia eikä se leikkaus vaan siirtyis ku onhan sitä nyt ootettu jo 5kk. Vaikka toisaalta, ei tässä nyt muuan viikko enää tunnu missään eikä mitään peruuttamatonta oo vielä tapahtunu. Vaan ku on tuo joulu ja kaikki nii ois kiva että ois jo sillon kone kotona nii vois joulunaki olla melko lunkisti eikä juosta sairaalassa. Dialyysin tarve ku ei kato onko arki vai pyhä.

Näin yöllä sellasta unta että kieltäydyin menemästä dialyysiin ku pelkäsin että lääkäri laittaa mut osastolle oottamaan crp:n tuloksia. Noh, se oli vaan unta ja crp oli tänään 21. Otettiin varalta veriviljelyt ja siitä nyt riippuu koko torstai. Pietään käsiä, jalkoja ja varalta vielä silmiäki ristissä että labrasta ei kuulu mitään!

Dialyysi sinällään meni ihan hyvin. Poisto alotettiin kahella litralla mutta sitä lisättiin parilla desillä eli 2.2l oli lopullinen poisto. Paineet kesti hyvin, mitä nyt kotia tullesa vähän näky tähtiä.
Muuten dialyysi oli vähän ahistava. Potilastoverilla ei ollu kaikki ihan hyvin ja sitä tauotonta huutoa piti kuunnella neljä tuntia.

Siinä ku lopeteltiin hoitoa, juteltiin hoitajan kans joulusta. Hän kerto kuinka tykkää laittaa joulua ja lapsuutensa joulukuusenhakutraditiosta. Kysy että tykkäänkö mää ja vastasin että no en oikeestaan. Hoitaja kysymään että miksen. Vastasin että siskon kuoleman jälkeen joulu on muuttunu mukavasta ahistavaksi ajaksi. Liikutuin itkemään ja kokosin itteni melko joutuin ja juteltiin hetki Anusta ja kuolemaansa liittyvistä asioista. Sitte lähin oottamaan taksia ja aloin poraamaan uuestaan ja nousin taksiin niiskuttaen. Koitin taas olla skarppina mutta kyllä se alahuuli jatkuvasti väpätti. Kuski kysy että haluanko puhua ja että josko se helpottais. Sanoin vaan että kaikki on hyvin ja että päivä on ollu vähän huono. Niinku onki; Huono yö, lentsu, ahistus, perumiset, jännitys siitä saanko katetrin to ja sitte vielä nuo jouluasiat. Jospa huomena ois parempi päivä.

Laitetaan tähän nyt vielä kuva Anusta, kun hän nyt mielessä pyörii.

Nyt hautaudun sohvalle enkä nouse vasta ku yöllä siirtyäkseni sänkyyn. Moidos.

Ystävämme Eino

Terveppä terve. No ei vainkaan, täsä mittään terveitä olla.
Lentsunperkele ei taho parantua. Leikkaukseen on 4 päivää ja sillo pitäs olla iskussa. Tässä on nyt menny vajaa pari viikkoa, muistaakseni, potiessa. Muuten tän kans pärjäis vaan ku on pientä lämpöä melkei koko ajan nii se vie voimat. Välillä tuntuu että esim. ulkovaatteiden pukemisen jälkeen pitää istahtaa hetkeksi. Tänään on sitte alkanu yskittää. Cool. Luotan kuitenki siihen että torstaina kaikki on hyvin ja jos ei oo nii se on sitte voi voi. Eletään toivossa.

Raportti perjantain hoidosta kuuluu nii että poisto oli 2 litraa. alkuun oli enempi mutta ne paineet. Kuukausikokeissa hb oli taas säälittävä 80 joten Mircera eli epo, tuplattiin. Nyt sitä menee 2xkk ja kerran viikosa dialyysissä rautaa.
On tullu nukuttua viime aikoina. Toki tuo tautiki jo pelkästään väsyttää mutta matala hb päälle nii ohan se varma että uni maistuu. Niinpä oonki nukkunu hyvilä mielin.
Täsä kuva tältä aamulta mökillä ku koiruliinin kans kuunneltiin myrskyä. Koira juoksi into piukasa aamulla aaltoja kiinni rannasa ja näytti kovasti tykkäävän kevyestä tuulenvireestä. Mönkijällä ku ajettiin nii piti työntää pää sivulle siten että tuuli kävi naamaan. Ihme epeli. Sitte se myöski päikkäreille ku alettiin, kävi mun päälle nukkumaan mikä taitaa olla ihan tavatonta. Ehkä se halus, kuten kuvasta näkyy, että siirryn pois ja päästän hänen ylhäisyytensä tyynylle koisaamaan.

Oltiin siis mökillä. Eilen mentiin päivällä kattomaan myrskyä. Mökki sijaitsee merenrannassa nii oltiin oikei aitiopaikalla bongaamassa. Vesi ei kuitenkaan noussu nii korkialle ku ennusteet lupas ja seki ennuste laski jatkuvasti mitä edemmäs myrsky eteni. Jotai metrin korkialla vesi kuitenki kävi ja se ei oo vielä tuolla seuduin paha. Keskimääränen aallonkorkeus oli perämerellä vajaat kolme metriä ja korkein yksittäinen aalto oli mitattu muistaakseni n.7.m korkiaksi. Tuulen nopeus oli parhaillaan vähän reilut 20m/s. Edes sähköt ei menneet eikä mökkitielle ollu kaatunu yhtään puuta. Tässä kuvassa ei tavallisesti näkyis vettä yhtään mutta tuo rouva ja koira näkyis ihan varmasti. Ne vähäset jäät mitä omassa uomassa oli, oli nousseet maihin.

Mietin tuossa että jos täältä kotoa, Oulun keskustasta, menis sähköt nii kyllä sitä ois ku kynsille  lyöty. En ees yrittäis jäähä kotia vaan lähtisin mökille. Sielä ku voi laittaa ruokaa, pitää mökkiä lämpimänä, peseytyä yms. ilman sähköjä. Täälä kaupungissa ei taiettas kattoa kovin hyvällä ku laittas sisäpihalle nuotion pystyyn ja alkais keitteleen nokipannukahvia ja laittaan ruokaa.
Tästä voiki päätellä että oon maalainen joka asuu kaupungissa. Jos vaan fysiikka antais periksi, asuisin jossai rauhallisessa paikassa ja pitäsin muutamaa elukkaa, ois ryytimaata, pottupeltoa, marjapensaita, meri vieressä yms. mukavaa. Nyt ku tilanne on kuitenki tämä, on mukava käyä mökeillä olemassa ja toteamassa että ei mun fysiikalla pysty. Ja toiseksi, ehkä mää oon kuitenki vähän liian laiska moiseen elämään.

Sormet alkaa tottua uuteen haitariin ja joka kerta ku ottaa sen syliin, löytyy vähän helpommoin oikiat sävelet. Saa nähä mitä ope sanoo ku oon vähän soveltanu tuota sormitusta. Osaksi siksi että sössin ite sen minkä ope kirjotti nuotteihin ja toiseksi siksi, että mun mielestä sormet yltää paremmin jollai toisella sormituksella. Ens viikolla on seuraava tunti ja sitte tulee tuomio.

Huomena on iltavuoro dialyysiin mikä on ehkä vähän huono homma. Pitäis leipoa huomena ja saa nähä miten se illalla huimaa. Onneksi leivpomiset voi hätätapauksessa siirtää tiistaiaamuun mutta ei sen pidemmälle.

Toivottavasti myrsky ei oo aiheuttanu korvaamatonta tuhoa kellekään. Son moikka!

Hyi hyi, Leena. Tuhma tyttö!

No nii. Torstai on toivoa täynnä, väittävät. Toivoa se on epätoivoki mutta onneksi sydän on täynnä sitä toista toivoa.
Ystävän kanssa tuossa poristiin torstain teeman mukasesti toivosta. Eka kerralla dialyysissä ollessa uskoin naiivisti että kaikki menee hyvin ja että siirtoon pääsee pian. Nii siinä käviki että kaikki meni hyvin, just niinku oppikirjoissa ja onnellisissa lopuissa vaikkaki tuli muutama viikko siirron jälkeen akuutti hyljintä. Seki meni ohi kolmen päivän tehostetulla kortisonihoidolla. Ja vaikka olin saamassa äitiltä munuaisen, olin jonossa koko ajan.
Tällä toisella kertaa on vähän karissu se naiivi usko siihen että kaikki menee hyvin. Tai usko on tallella mutta totuus on ollu toisenlainen. Ei oo menny ihan putkeen nää hommat mutta täsä sitä edelleen, hyvissä voimissa ja sydän toivoa täynnä katellaan päivä kerrallaan.
Mulla on jostai syystä ihan älyttömän vahva tunne siitä että vaikka Strömsössä ei ikinä tulis näin paljo pieniä ja isompia takaiskuja ku mitä tässä on nyt tullu, saan siirteen melko pian. Etten joutuis kauaa jonottamaan sitä ku lopulta joskus pääsen jonoon. Liekö se toivo on nii vahva että se tuntuu jo todelta.

Siitäpä päästäänmi tähän päivään.
Kävin aamulla silmälääkärissä saamassa injektion silmään. Mennessä mietin ruiskepiää ja arvoin siinä että arvaiskohan ottaa kahvin kans sellasen. Viimeviikolla otettiin kuukausikokeet ja ne oli hyvällä mallilla. Fosforit oli hyvät ja kalium oli melko matalalla joten mikäpä siinä sitte. Valikoin pitkään leipää ja se tuntu jotenki juhlalliselta ja samalla rikolliselta. Joku vanhempi rouvashenkilö näytti hieman närkästyneeltä ku hyppäsin tiskiltä toiselle kattelemassa parhaan näköstä leipää ku tietysti ajattelin että ku tämmönen juhlahetki on, on sen oltava täydellinen. Tai no... you get the point.
Se oli kaunista. Suorastaan runollista. Leipä ei ollu edes niin nätti ku mitä dialyysissä saa. Tämä yksilö oli liiskaantunu muovin sisässä ja vähän vettyny mutta maku oli ihana. Ei se tainnu ihan tummista tummintakaan olla mutta ajoi asiansa. Sen jälkeen on ollu tosi hyvä fiilis koko päivän. Se ei taida johtua rukiista eikä varsinkaan silmästä mutta se tunne ku voi tavallaan hyvällä omallatunnolla tehä syntiä. Sen verran minussa on sitä lammasta että heti kotiin tullessa otin kalkkitabletin ja päälle Resoniumin että kalium imeytyy kehosta. Mutta mikä fiilis yhestä pienen pienestä leivästä! Suosittelen jokaiselle pientä kapinaa sillon tällön, kunhan se ei loukkaa ketään.

Eikä se tän päivän syntilista siihen lopu. Ostin kaupasta piimää. Maitotuotteita saa syyä kaks desiä päivässä joten ei tässä mitään hätää oo. Kunhan vaan malttasin pysyä siinä määrässä ja jos en, nii tiiänpähän olla ostamatta jatkossa sitä.

Nautitaan ruuasta ja noustaan välillä barrikadeille!