Paluu arkeen

Nyt alkaa tämä pieni elämä palata uomiinsa. Vointi on hyvä, vaikka edelleen pittää öisin nousta nukkumaan istuma-asentoon, ku välillä ahistaa. Luulen kuitenki, että pääasiassa en ees herää ahistukseen, ja että taitaa enempi olla henkistä sorttia tuoki ahistus, mikä nostattaa istumaan.

Kävin eilen naapurissa syömässä. Monien mutkien kautta oon tutustunu amerikansuomalaiseen tyttöön ja hän on muuttanu tähän samaan taloon mun kanssa. Hällä on intialainen kämppis, ja he kävovät yks ilta tässä istumassa, ja pyysivät mut heille syömään. Niinpä menin sovitusti eilen, ja intialaisen ruuan ystävänä voin kertoa, että olipa melkonen makujen ilotulitus. Tavallisesti en syö sieniä, koska ne on hyiyäk inhottavan limasia nitkunnatkuja, mutta nii vaan eilen pistelin sieniä hyvällä ruokahalulla. Kananmunat on kans mun yäkhyiensyö-listalla, vaan ku oli paistettu öljyssä siplin ja ihanien mausteitten kans, uppos munaki ilman kitinöitä. Pääruuaksi oli lohta, ja se taas ansaitsis ihan oman postauksensa. Oli ihan mielettömän hyvää ruokaa ja seuraa. Kouluaikojen rallienkulla pärjäs oikein hyvin, ja jos ei pärjänny, oli takaporttina suomi, jota amerikansuomalainen ystäväni puhuu.
Kotisairaalan kans piti vähän säätää aikoja, mutta onneksi neki saatiin sen suuremmitta ongelmittav järkättyä.
Ei siinä muuten mitään säätämistä ois, mutta tuo hiivalääke pitää antaa tippua tunnin ajan, en tiiä miksi. Niinpä hoitaja tule illalla laittaan hiivalääkkeen tippumaan ja tunnin päästä tulee uuestaan ja lopettaa tipan ja antaa keuhkokuumelääkkeen stoosina, eli ruiskulla suoraan kanyylin kautta suoneen.
kotihoitoa kestää kaks viikkoa, eli vielä puolitoista. Sehän tarkottaa sitä, että mökille ei voi lähtiä vielä vähään ikaan. Johan tuota ois kiva käyä sieläki, pitkästä aikaa. eikä vähiten koiraa kiusaamassa.

Nyt on pitäny vähentää juontia, ku helteet on ohi. Ai ai, miten kaiholla muistelenkaan sitä paskahellettä ja -kuumetta, ku sai hörppiä oikeestaan mielensä mukaan. Yölläki ku kävi hereillä, ainut valinta oli, joisko mehua vai vettä. Nyt pitää pihtailla ja laskia desiltroja. Puolensa kaikella, edelleenki.
Sairaalassa ku ei ollu omaa dialyysikonetta mukana, vaihdot tehtiin käsin. Laitoin siksi "tehtiin", koska käytin hoitajia hyväkseni ja annoin heän laittaa pusseja. Ite ne kyllä hoidon loppuun, mutta mikäpä siinä ku tekijöitä riitti. Eli päivällä vaihettiin neljä kertaa käsin dialyysinesteet vatsaonteloon. Tein tuota samaa hommaa kolme viikkoa helmikuun alussa, ennenku sain koneen kotia. Sillo käytettävä nestemäärä oli 1500ml, ja ku nesteen otti pois, sitä tuli suunnilleen parisen litraa ulos. Sairaalassa käytettiin 2000ml:n pusseja. Aluksi aattelin, että no ei tässä mittään, hyvinhän mahanahka tämän kestää. Kestiki pääaosin, mutta välillä, riippuen siitä miten oli syöny ja juonu, maha oli ihan täys ja pinkiä ja olo tuskanen. Yleensä poisto oli n. 2500ml, mutta olipa kertoja ku laskin mahasta ulos jopa 2800ml. Se on paljon. Se on ihan hirvittävä määrä nestettä mun kokosen ihmisen vatsaontelossa. etenki jos on syöny mahan täyteen ruokaa. Yhtenä yönä, ku olin syöny puoliltaöin ylimääräsen iltapalan, piti kolmen mailla pyytää poistopussi, jotta voin laskia nestettä vähemmäksi mahsta. Oli kovasti tuskanen olo enkä pystyny nukkumaan. Operaation jälkeen uni maistu taas ku mahanahka sai vähän löysiä.
Näitten kokemusten perusteella en ihmettele tippaakaan, kun ei edellisen dialyysin aikana v.-97 ja -98 ruoka maistunu
.

Oon päättäny tilata siivousapua. Siivoaminen on sellanen asia, joka painaa jatkuvasti mun mieltä. Pitäs ja pitäs, vaan ku ei jaksa. Neliöitä ei oo montaa ja aikaa kyllä ois, vaan ku ei kiinnosta.
Niinpä päätin, että ku kerta saan hoitotukea tämmösiä asioita varten, nii miksipä ei. Ei tarttis rasittaa ittiään jatkuvalla aikomisella ja sitä seuraavalla saamattomuudesta ruoskimisella. Kai sitä voi vajaakuntosena olla itelleen sen verran armollinen, ja tilata apua. Toivon ettei se musta huonoa ihmistä tee.

Tässäpä nämä tän hetkiset aatokset. Huomena alkaa useilla koulut ja muutenki tavallinen arki palaa. Vielä ku emmerdale alkas, nii hyvä. Moikka!