Ihan tajutonta!

Terve taas!
Sain pienen vinkin, että edellisen postauksen jutuissa ois jotai toistuvuutta. No näemmä joo. Oli ongelmia sitä kirjottaessa, ja leikkasin ja liitin ja tein vaikka mitä juttuja, ja lopputuloksen saitteki sitte lukia.
Muokkasin sitä suurinpiirtein, enkä jaksanu ihan koko tekstiä lukia, mutta on se nyt ainaki vähän lyhempi, jos ei muuta. Saa olla, en jaksa muokata enempää.

Uus viikko, ja vanhat kujeet. Tänään oli aamulla pd-polilla käynti, ihan tuon peritoniitin vuoksi. Crp oli laskenu ja solut dialyysinesteestä myös, eli lääkitys puree hyvin. Käsinvaihtoa, eli pusseihin antiniootin laittamista pitää jatkaa vielä perjantaihin asti, ja jos labrat on sillo ok, saa ne lopettaa ja palata konehoitoihin. Se oiski mukavaa, ku käsinvaihdossa on nii tiukka nesterajotus, ku tää hoito ei oo riittävä mun kohalla. Oon ehkä vähän loppasuu noitten juomien kans, nii seki aiheuttaa omat ongelmansa. Vaan miksipä tätä ei nyt kestäis, ku on enää muuan päivä.

Aamulla piti käyä eka avohoitotalossa verinäytteet jättään. Menin sinne sovitusti, ja sieltä oli tarkotus siirtyä munuaispolille. Lähin käveleen n.100m matkaa, ja kertakaikkisen yhtäkkiä ja äkkiarvaamatta tajusin, että nyt huimaa, ja on viisain ottaa jostain kiinni. Olin keskellä parkkipaikkaa, ja samalla tajusin, että nyt karkaa älli.
Viereiseltä bussipysäkiltä tuli nainen paikalle, ja ku hän alko herätteleen, aattelin vaan, että on tämäki hommaa ku ei saa nukkua. Siihen tuli lisäksi mies, jolla oli kuitenki kiire, mutta ystävällisesti pyysi toisen miehen siihen avuksi, ja varmisti, että pärjätään. Mies alko tarkistaan, oonko orientoitunu aikaan ja paikkaan. Kerroin olevani toipilaana peritoniitista ja keuhkokuumeesta, mitkä vois vaikuttaa heikkoon oloon. Soitin myös pd-hoitajalle, jokaa tuli hakeen mut pyörätuolilla polille.
Pötköttelin polilla aikani, ja verenpaine oli 120/80. Sinällänsä sen ei pitäs huimauttaa, mutta olihan paineet olllu edellisen viikon 80/50 luokkaa, ja perjantaina kotia lähtiessä yläpaine oli noussu nippanappa sataan, eli 102:een. Hemoglobiini oli 90. Tulehdukset on sellasia, että ne tahtoo laskia sitä.
Taju ei oo koskaan karannu tuolla lailla. Sillon ku poltin vielä tupakkaa, ja baareissa kiellettiin polttaminen, paitsi niissä häkäpöntöissä, eli tupakkahuoneissa. Niissä on kahesti lähteny. Kerran ystävä seiso vastapäätä, ja otti kopin. Toisella kertaa nojasin korkeaan pöytään, ja siitä valuin pitkin pöytää maahan. Sillo päätin, että ei tää oo mun juttu enää, ja ku olin pari vuotta kypsytelly asiaa mielessäni, lopetin röökaamisen.
Kuvassa kessuttelun malluia vuodelta 2009.

Polin jälkeen ois ollu silmälääkäri, mutta ku siinä kesti, nii päätettiin, että käyn eka silmäpolilla ja palaan munuaispolille. Omin jaloin sinne ei kuitenkaan tarttenu mennä, vaan sairaalan sisäinen kusi vei ja haki takas.
Silmälääkärireissu oliki mukava, vaikkaki ilmottautumislaite ei ollu hyväksyny ilmottautumista, Kuski kävi erikseen ilmottautumassa mun puolesta kansliassa, vaan ei se kään menny niinku Strömsössä. Piti ootella toista tuntia, että pääsin sisälle. Asiat hoitu kuitenki nopsaa, ja sain lupalapun optikolle, että optikko voi määrätä mulle lasit. Optikko ku ei saa määrätä laseja silmäsairaalle ilman lääkärin lupaa. Nyt seki on sitte hallinnassa, ja jospa sitä alkais taas näkeen eparemmin.
Menin takas munuaispolille, ja sieltä selvisin melko nopsaa myös. Sain viiden päivän antibiootit sun muut vermeet matkaan. Ku tulin kotia, oli Marjoki jo lähteny kotiin. Koko reissulla meni sellaset seittemän tuntia.

Peruin soittotunnin, ja pitää ottaa veilä muuan päivä varovasti. Ainaki perjantaihin saakka, että loppuu antibiootit. Marjo oli laittanu perunat valmiiksi, ja keitin ne, ja söin kunnolla. Kyseinen ruoka taitaa olla eniten täällä syöty annos; helppo ja nopia, ja vielä maukaskin.


Luvassa on aurinkoisia kevätpäiviä, joten mauttikaahan ulkoilusta. Meren jäälle koneittenne äärestä, hus! Moikka!

Way to dialysis veispuukisa

Loma täyshoidolla

Iik, luvassa pitkä postaus. Ottakaa  viereen kuppi kahvia tai teetä, torkkupeitto ja asettakaa herätyskelloon tarvittava herätys!

Vois kuvailla, vaikka että itku pitkästä ilosta. Ei sanan varsinaisessa merkityksessä kuitenkaan. Nimittäin olin monesti aatellu ja toivonu, että säilyispä terveenä että pääsis koiran kans mökille. Joo, säilyin, pääsin, ja kaikki sikäli meni hyvin juu.
Viikonloppu meniki sitte ihan levätessä. Sunnuntaina aamusta oli pientä huimausta, mutten pitäny sitä minään, ku mua huimailee aina tämän tästä. Niinpä ajeltiin Sannan kans Keminmaahan kylään. Maamantaina huimas kans, ja käytiin Marjon kans kaupassa, nii piti sielä istahtaa väillä, että horisontti pysyy ee jollaki mallilla. Illalla katoin telkkaria, ja aattelin, että kylläpä tulee äkäsesti kuukkarit, ku mahassa alko tuntua kuukautiskipuja vastaavaa kipua. Dialyysien aikana kuukkarit tulee ja menee miten sattuu, joten en osannu epäillä muutakaan siinä vaiheessa.

Kipu äity kahessa tunnissa sellasiin mittoihin, että arvelin sen olvan jotaia muuta. Soitin terveysneuvontaan, ja sieltä komensivat välittömästi päivystykseen. Huimas ihan simona, enkä pystyny oleen ku kaksinkerroin, nii soitin ambulanssin. Se tuliki äkkiä, ja alkuhommelien jälkeen ottivat mut kyytiin ja autossa tehtiin eka sydänfilmi sille iltaa.
Noihin alkuhommeleihin kuuluu, tai mun kohalla kuulu verensokerin, kuumeen ja verenpaineen mittaukset, kivun arviointi, lääkelistan tarkistus, ja sellanen yleinen tilanteen arviointi.  Ku viimein lähettiin liikkeelle, oli se kyyti ihan kauhia. Auto tärisi, ja jokainen liikahus tuntu, ku mahaan ois isketty laajalti pieniä puukkoja.

Päivystyksessä sitte olo huononi aikamoista vauhtia, ja vajaan tunnin päästä kuume oli noussu 37,7:ää, ja siitä tunti eteenpäin, oli se jo lähes neljässäkymmenessä. Jännä homma, ku olin kuitenki kotona lähtiessä ottanu parasetamolia, joka laskee kuumetta.

Onko kuumekouristukset tuttuja? No mulle ne nyt on, ku aloin kouristella, ja se ei ainakaan vähentäny vatsakipua. Kiemurtelin tuskissani, ja olin jo varma, että nyt on umpisuoli poksahtamassa ja laajamittanen verenvuoto mahassa. Jossain vaiheessa se koko kipuhommeli sai mut voimaan pahoin. Kun ei hoitajia juurikaan näkyny, että ois voinu pyytää oksennuspussia, oksensin peitolle. Sen sitte käärin pakettiin, ja pyysin uuden tilalle.

Yleislääkäri lähetti sisätautipuolen lääkärin hoiviin, ja sinne ku pääsin, alko hommat hoitua.
Epäilivät aluksi sydänkohtausta. Mun sairaushistorialla se ei ois ollenkan poissuljettua. Ja ku sydänentsyymi oli noussu viiteen, ku se normisti on alle 0,5. Verenpaineet oli 80/50, ja leukkari huiteli 13900:ssa, kun ne normisti on alle 100. Leukkarit on vähän ku crp, eli kertoo tulehduksesta. Ne vaan reagoi paljo joutusammin ku crp, joka tulee hyvinki päivän myöhässä.
Osasivat epäillä peritoniittia, eli vatsakalvontulehdusta.Olihan oireet melko selvät.
.

Yleislääkäri lähetti sisätautipuolen lääkärin hoiviin, ja sinne ku pääsin, alko hommat hoitua.
Epäilivät aluksi sydänkohtausta. Mun sairaushistorialla se ei ois ollenkan poissuljettua. Ja ku sydänentsyymi oli noussu viiteen, ku se normisti on alle 0,5. Verenpaineet oli 80/50, ja leukkarit huiteli 13900:ssa, kun ne normisti on alle 100. Leukkarit on vähän ku crp, eli kertoo tulehduksesta. Ne vaan reagoi paljo joutusammin ku crp, joka tulee hyvinki päivän myöhässä.
Osasivat epäillä peritoniittia, eli vatsakalvontulehdusta. Itse asiassa taidan tietääki, mistä moinen johtu.
Edellisenä päivänä ku oltiin isän luona käymässä, ja vaihdoin sielä päiväpussin, huomasin, että siinä on reikä, josta se valuu syliin. En vaan tajunnu heti lopettaa sen sisään laskemista. Ja ku viimein tajusin, oli se jo ilmeisesti myöhästä.

Illan mittaan otettiin kaks uutta sydänfilmiä, yleislääkärillä ja sisätautilääkärilla. niissä ei kuitenkaan ollu mitään sellasta, mitä ei ois jo aiemmin ollu. Ottivat keuhkokuvat kuitenki päivystyksessä vielä. Monenlaisia verinäytteitä, veriviljelyt, pissanäytteen ja dialyysinestenätteen
Olin menny päivystykseen 21 maissa, ja ku vihdoin pääsin osastolle, oli kello 3.30. Aika joutuin, ku vähimmillään siellä on tähän asti menny sellaset 8-9h. Ja se siis tosiaan vähimmillään.

Tiistaina verenpaineet oli edelleen alhaset. Kummaa oli, että ei kuitenkaan huimannu kovin paljoa. Tosin vietin koko päivän pääsääntösesti pitkällään, että ei ne siinä tapauksessa kauheesti tuntuiskaan.
Dialyysit piti tehä käsinvaihdolla, että saahaan antibiootit suoraan nesteeseen, ja sitä kautta vatsakalvolle.
Keskiviikkona meni maha sekasin, ja se tarkottaa sairaalaolosuhteissa sitä, että eristys kutsuu. Otettiin kakkanäyte, ja myöhemmin selvis, että ei se ainakaan noroa tai clostridiumia ollu.
Keskiviikkoaamuna otettiin keuhkokuva. Sitä ei kuitenkaan katiottu osastonlääkärin toimesta vielä keskiviikkona. Edellisenä yönä en saanu nukuttua silmällistäkään, ku hengitys oli vaikian sorrttista. Piti haukkoa henkeä, samalla lailla ku pari viikkoa aiemmin kotona.
Torstaina selviteltiin lääkäein kans allergia-asioita. Maha ku on ollu jatkuvasti sekasin joulukuun alkupäivistä lähtien. Otettiin laktoosi- ja vilja-allergiatesti, joista tulokset selviää myöhemmin. Ite veikkaisin, ettei tää ripulointi johdu kuitenkaan ruoka-aineallergiasta, vaan jostai muusta. Tässä ku ei oo mitään logiikkaa, ja maha on sekasin joka yö, jos ei oo ottanu Imodiumia. Asiaa selviteltiin torstaina myös ravitsemusterapeutin kans, joka ottiki asian hoitaakseen, olipa testin tulos mikä hyvänsä.
Lääkäri katto ennen poistumistaan sen edellispäivän keuhkokuvan, ku se meillä tuli puheeksi. SIlmät pyörähti kerran päässänsä, ja töksäytti siinä, että keuhkokuume. Mää olin että täh? Katottiin yhessä kuva, ja siinä oli ilmiselvä varjostuma toisessa keuhkossa. Ilmankos oliki pitäny haukkoa happea. Lääkäri oli vähän ihmeissään, että eikö oo oireita ollu. minä kertomaan että no joo, ohan noita saattanu ollaki. Tultiin lopulta siihen tulokseen, että sattumoisin tää peritoniitti, ja siihen käytetyt antibiootit on estäny keuhkokuumeen rajumman päälletulon. Torstaina oli jo enempi oireitaki, ku tuli kuiva yskä, ja henkeä piti haukkoa. Happisaturaatio oli kuitenki 97-99, joten ei hätää.
Perjantaina sitte oli hapetus jo vähän kehnompi, eli 90. Niinpä alotettiin vielä kolmas antibiootti suun kautta otettavaksi.
Peritoniitin ajan hoidan diaölyysit käsinvaihdolla. Eli neljästi päivässä vaihdan nesteet, ja pusseihin pitää lantrata antibiootteja kahta sorttia. Tässä kuvassa on viikonlopun tarpeet.

Yleensä peritoniittia hoidetaan kaks viikkoa, ja ehkä munki tapauksessa. Maanantaina on meno pd-polille, missä katotaan tilanne. Suurinta tuskaa tässä tuottaa, yllätys yllätys, nesterajoitus. Tavallisesti konehoidossa vaihtoja tulee seittemän, ja yks pitkänajanpussi. Käsin vaihdolla niitä tulee kolme, ja yks pitkänajanpussi. Eli alle puolet normista. Se tietää tahtojen taistoa. Täytyy kuitenki myöntää, että toistaseksi oon pärjänny hyvin. Ylimäärästä nestettä on kehossa vain n.1.5l, mikä oli sama sairaalasta lähtiessä. Vielä ois suunnilleen viikko mentävä, joten eipä nuolasta ennen ku tipahtaa.Viikossa ehtii keräämään melkomoisen nestelastin.

Pääsin siis eilen kotiin, ja samaan hengenvetoon täytyy kyllä sanoa, että ei oo kodin voittanutta. Oma koti on kultaakin kalliimpi.
Ilta meni ihan vaan töllistellessä ja telkkaria kytätessä. Yöllä ku menin nukkumaan, en saanu unta ku piti haukkoa henkeä. Rakensin sohvalle keuhkoystävällisen pesän, ja nukuin siinä. Ens yö taitaa mennä siinä myös.

Naapuri ihmetteli torstaina, että ku en oo kotona, että hän ois tuonu mulle tekemäänsä intialaista ruokaa. Luin myös eilen huonoja uutisia henkilökunnan kohtelusta mun suokkari-inkkarista. Niinpä inkkariruokahimoissani pyysin Sannaa tuomaan moista tänään. Mulla ku on lääkärin komento ottaa iisisti vähän aikaa, sälytin Sannalle vastuun ravinnonhankinnasta. Niinpä me syötiin tänään herkullista intialaista ruokaa, vaikkaki toisesta hyvästä inkkarista, eikä siitä vakkarista.

Tämä juttu on nyt ehkä vähän yksityiskohtasempi ku moni muu teksti. Yritin vähän selvittää, mitä tuolla päivystyksessä mun kohalla ja tällä taustalla setvitään. Jokaisen kohalla tie on eri, riippuen esimerkiksi vaivasta, historiasta ja kaikesta. Mun kohalla se oli tällä kertaa tämmönen. Nuo sydänjutut alkaa olla jo rutiinia, ku on sen sorttista taustaa.

Tämmöstä tällä kertaa. Toivotaan, että vaivat paranee moitteettomasti ja mahatautiinki löytyis syy, jotta osataan hoitaa. On muuten kiusallinen vaiva, ja määrää hyvin pitkälti koko sosiaalista elämää.
 Moikka sitte taas, ja katellaan!

Mökkilomalla

Im back - Olen selkä. Ehhehe!
Oon ollu Sannan ja koiran kans mökillä. Sanna oli viikon meän kans, ja palas sitte kaupunkiin töihin. Minä olin melkein kaks viikkoa, ja koira tietysti kans.

Lähtöä edeltävänä iltana söin tuliaisiksi saamani jäätelöpaketin, sellasen puolen litran törpön. Aika äkkiä nukkumaanmenon jälkeen tajusin, että mahavaivat liittyy vahvasti maitoon. Koko yön ajan piti nousta röyhtäileen. Röyhtäykset ei ollu mitään tavallisia, vaan ne kupli mahasta asti, niinku viimiset pari kuukautta olivat tehneetki. Maha turpos ku pullataikina, ja maha meni aamuyöstä sekasin.
Oon koittanu olla täysin maidottomalla kuurilla, ja maha on kyllä rauhottunu aika hyvin. Pieniä mokia sattuu, ja niistä saan kärsiä seuraukset. Esimerkiksi eipä tullu mieleen, että petunalastut saattaa sisältää pienoiä määäriä maitoproteiinia. Pientä epävarmuutta kuitenki on, että onkohan se nyt pelkästään maito, mutta katotaan tässä pikkuhiljaa. Se jatkuva ripulointi on kuitenki jääny, joten oikialla tiellä ollaan.

Eka viikko mökillä meni mukavasti. Meillä tuli sellanen rutiini, että ku Sanna aamuihmisenä heräs aiemmin, hän käytti koiraa joka aamu pitkällä lenkillä potkurin kans. Minä sitte päivällä tein pikkulenkkejä tien päähän ja omaan rantaan, ja koitin liikuttaa mahollisimman paljo. Heittelin sille lumipalloja hankeen, ja koira juoksi hiki suussa niitten perässä umpihangessa, nakkelin palikoita eli ruokaa, ja potkuttelin hoodeilla. Mukavaa oli olla ulkona, täälä kaupungissa se ku ei oo läheskään sama asia.
Kelit oli kohtuulliset. Yhtenä päivänä paisto aurinko, ja se päivä me oltiinki pääsääntösesti sisällä, ku käytiin sukuloimassa. Yhtenä päivänä aurinko alko paistaa iltapäivällä, ennenku laski kokonaan. Kerran sato vettä ja kerran lunta. Muuten oli sellasta nuhjusta, pikkupakkasta mutta enimmäkseen lämpöasteita.
Lumet tuli katolta onneksi jo heti alkupäivinä. Mua aina pelottaa, ku koira juoksee ikkunan alta, ja joskus jää siihen istumaanki, että jos se jää katolta tulevan lumen alle. Onneksi sitä ei tarvinnu nyt pelätä, ku lumet tosiaan tuli alas
Vieraita kävi muutaman kerran; isä kävi oleen yötä, serkun lapset äitinsä kans ja olipa meillä myös illaistujaiset. Oli kutsuttu pari serkkua puolisoineen, ja yks ystäväpariskunta. Tehtiin ruokaa, otettiin parit lasilliset ja istuttiin grillikodassa savustumassa. Mun takki haisi savulle vielä kotia tullessa, vaikka se mökillä oliki ollu kaks yötä ulkona tuulettumassa, ja tietysti joka päivä päällä ulkona.

Tässä tyylinäyte, miten niitä tien pieluksia haistellaan. Tommosia kauheita rooppeja tuo kaivuri kaivo joka paikkaan. Siinä on Hiukeessa käyville ihmettelemistä, että mistä moiset roopit on syntyjään.

Ois ollu mahollisuus jäähä mökille vielä sunnuntaihin asti, mutta ei. Pakon eessä on myönnetävä, että mun fyysinen kunto ei kestä enää yksin siellä olemista. Ainakaan talvella. Suurimpana syynä on nuo mun vaivaset jalat. Kun ei voima eikä tasapainoa oo, on kaikki tekeminen monin verroin hankalampaa. Joku pikkuasia, esimerkiksi puitten hakeminen, on melkonen urotyö mulle. Jalat oli jatkuvasti solmussa ja maitohapoilla, ja parin huonon yön jälkeen oli pakko myöntää, että ei tuu mitään, ei jaksa. Kyllä mää silti puita hain, vähän hitaammin vaan. Pukkasin halkokorin potkurilla nii pitkälle ku pystyin, ja kannoin lopun matkan sisälle. Kyllä siellä pärjäis jos pakko ois, mutta ihan mahottoman vaivalloista se kaikki oli. Sannan lähtiessä siirryin vintistä alas nukkumaan, että saan tyhjennettyä pissa- eli dialyysinestepänikän päivittäin. Sanna hoiti nestepussit ja ätteet, nii että sikäli pääsin vähällä. Ku jäin yksin, piti ne hoitaa ite, ja se tuntu työläältä. Kotona ku marjo hoitaa kaikki nuo hommat.
Kävin monena päivänä naapurissa porisemassa, Sannan kans käytiin Kuivaniemen mökillä hakemassa kamoja, ja samalla reissulla käytiin myös Kuivaniemen Neste Nelosparkissa syömässä. Suosittelen lämpimästi, hyvää ja halpaa lounasruokaa.

Koiruus näytti viihtyvän aika hyvin, mutta oli jotenki alavireinen. Luulenki, että se kaipas kotiväkeään. Välillä se vahtas tiukasti merelle. Se ku on tottunu siihen, että oottaa äitiä mereltä, ku äiti siika-aikaan paljo kulkee kalalla. As yöu see, koira näyttää hieman alakuloselta.

Toivottavasti äiti ei lue tätä, ja jos lukee, lopeta tähän!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Ajattelin, että otetaan koiruus matkaan lentolentälle emäntää hakemaan, josko se siitä sitte ilostuis taas. Kovasti se oli innoissaan, ku vietiin se kotiinsa eilen. Tyyppi alko pyöriä autossa levottomasti muutama kilsa ennen kotia, ja ku noin kilometrin päähän päästiin, alko häntä heilua ilosesti.

Tästä tuli nyt tämmönen koira-aiheinen postaus, mutta miksipä ei, ku sitähän se on pari viikkoa ollu, yhtä koiruutta.
Oon kyllä nauttinu joka ikisestä hetkestä mökillä. Mukavaa oli päästä kotua pois, vaan oli eilen mukava tulla takaskin. Soittotunnilla en käyny kahteen viikkoon, ku oli tuo ranne kipiä. Viime maanantaina en sitte malttanu lähtäkään, ja ens viikko on hiihtolomaa. Tuli pitkä pätkä ilman haitaria. Käsi on nyt parantunu, joten sillä kestää soittaa taas. Meni kolme viikkoa että se parani.

Telkkaria en oikeestaan kattonu ollenkaan, joten nyt on boksi täynnä kaiken maailman katottavaa. Alanki tyhjentään sitä nytten.
Palataan asiaan, ja nauttikaahan keväästä ja lauhoista ilmoista. Moikka!

Neiti Kevät on tullut kaupunkiin

Näyttää siltä, että kevät tulee tänäki vuonna. Tämän vuoden kaamos ei oo tuntunu yhtään nii pahalta ku monena aiempana vuonna. Ehkäpä siksi, ku Marjo on käyny arkipäivisin täällä ja vieny mua välillä melkein väkisinki ulos.Niiinku tänään esimerkiksi. (Väkisin tässä kohtaa tarkottaa sitä, että Marjo pyytää, ja minä suostun, ku en kehtaa kieltäytyäkään)

Pitää oikein miettiä, mitä kuluneella viikolla on terveys- ja sairausrintamalla tapahtunu. Hyvä merkki on, että ei tuu heti mieleen. Sillon kai kaikki on menny hyvin, ku ei oo valittamista.

Pd-poliakaa on muuutettu muutaman kerran, mutta se ei taia kiinnostaa ketään, vaan kerron silti. Ens tiistaille (17.2.) suunniteltu aika muutettiin eka mun toimesta maanantaille (16.2.), Sitte soittivat viime viikolla että muutetaanki se aika tälle päivälle (10.2.). Eilen soittivat ja sovittiin uudeksi ajaksi torstai 12.2. Toivottavasti se passaa, nimittäin ens viikolle on muita suunnitelmia.

Erityisesti kiinnostaa kalium-taso. Oon viimeaikoina syöny lähes päivittäin banaania ja mustaherukoitaki aina tämän tästä. Syynä tietysti smoothiet, ja kaupasta saatqavat smoothiemarjat. Mitään sydäntuntemuksia tai jalkojen normsta poikkeavaa heikkoutta ei oo ollu, mitä korkea kalium saattas aiheuttaa. Sepä selviää kuitenki torstaina se.

Kävelyä hieman hankaloittaa nuo nastat. Mullon tämmöset irrotettavat nastan kengissä.

Muuten hyvät, paitsi että nostavat kantapäätä sen verran, että kipeytyy reidet eri paikasta ku ilman nastoja kävellessä. Toki se näin aluksi on kaikki hankalaa, ja ku lihakset tottuu nii kävelyki helpottuu. Vaikka tuo korotus on ehkä sentin luokkaa, sen kyllä tuntee jaloissaan.

Nyt ku kengistäki tuli oikein lähiluva, nii voin suositella lämpimästi noita Riekerin nilkkureita!

Mulle tärkiää on, että kengässä ei oo yhtään kantaa, että kenkään sisälle laitettava peroneustuki asettuu hyvin, ja pystyn seisomaan suorassa. Lisäksi nuo on lämpimät, ja vielä ei oo tänätalvena palellu varpaota nuo jalassa. Tosin en tuntiskaan palelua, mutta ei oo ollu varpaat kylmät kenkiä jalasta otettaessa. Niissä on myös vetoketjut, jotka nopeuttaa ja helpottaa jalkaan laittamista ja riisumista Lisäksi ne muistuttaa tennareita, mikä lämmittää kovasti vanhan hevitytön ja hihhulin mieltä.

Kehuskelin edellisessä postauksessa katujen hyvää kuntoa tässä keskustan alueella. Noh, asiassa on aina kaks puolta, ja tässä kuva tältä päivältä tuosta kotikadulta.

Jospa tuo mössö aamuun mennessä katoais tuosta, joko kuljetuskaluston viemänä, tai kelin sulattamana.

En ois yksin edes lähteny käveleen tuosta, peläten kaatumista, mutta Marjo sano että kyllä me tuosta pystyssä päästään. Ja niin päästiinki. On alkanu tuntuun, että maailmassa on paljo asioita, mistä kuvittelen, että en pysty siihen. Rohkiasti tulta päin, nii sitte pystyyki. Se on palkitseva tunne, ku kuitenki tämä sairaus ja nämä vaivat etenee jatkuvasti, ja käyn aina vaan varovaisemmaksi. Vaan että pitäs kuitenki muistaa pitää sitä liikuntakykyä yllä. Se ei tapahu pelkäämällä ja välttelemällä asioita. 

Siitä tuliki meleen, että en menny viikko sitte soittotunnille, vaikka aioin. Ranne ei antanu vetää haitarin paljetta. Eilen kävin soittotunnilla, ja käsi kipeytyy melko ärhäkästi soittaessa. Ilmeisesti vasemman käden remmi ärsyttää kipukohtaa. Nyt annan käden parantua kunnolla, ku se on muuten jo melkei parantunu, soittaessa vaan ärsyyntyy.

Ens viikolle on mukavia suunnitelmia, mutta niistä enempi sitte. Muutenki on ihan mahtavaa, ku neiti Kevät on tullu kaupunkiin; aurinko paistaa, ja jopa lämpötila on plussan puolella. Sitä ei välttis ihan vielä tarttis olla, mutta aurinko paistaa, ja se on pääasia.

Tämmöstä tällä kertaa. Ens kerralla jotain ihan muuta. Moikka!

Vyoden mittanen aikalisä

Edellistä tekstiä kirjottaessa mietin, että kirjotan sinne jotai siihen suuntaan, että pitääpä soittaa ylilääkärille, ja kysella paluusta siirtolistalle.
No ei tartte. Nimittäin lääkäri soiti yks päivä viikolla. Kuulemma Plavix, jonka sain vuodenvaihteessa pallolaajennusten yhteydessä, pitää mut vuoden pois listalta. Verenohennuslääke, joten isoa leikkausta ei tietentahtoen suoriteta. Se siitä sitten.
Kyllähän as aluksi söi naista, mutta äkkiä se meni ohi. Nyt voiaan suunnitella kesän lomareissua, eikä tartte miettiä, että mitä jos. Kone otetaan mukaan ja sillä selvä. Toinen asia mikä helpotti asian hyväksymistä on se, että vuojen päästä oon sitteki ollu vasta 2.5v dialyysissä. Tässä ku kuulee näitä siirtojuttuja, pari-kolme vuotta on yleensä sellanen "vähintään" -aika, vaikka toki joku saattaa päästä muutaman päivän jjontuksella siirtoon. Tää on nyt mun kohalla näin. Tiiän mitä teen seuraavan vuoden.

Lunta pukkaa taivaan täydeltä, tullu jo monta päivää. Täällä kuulemma lähennellään lumiennätystä. Ei mua muuten lumi haittaa. Talvella pitääki olla lunta. Sitä nyt on tullu jo nii kauan yhtä sioittoa, että aura-autot ei kerkiä pitämään katuja puhtaina. Asun sen verran keskustassa, että tässä nää kadut on kyllä lähes jatkuvasti puhtaat.
Tää talo, missä asun, on esteetön talo. Hah, sanon minä. Ku ekat pakkaset syksyllä tulee, muuttuu esteettömyys esteeksi ja piha on jatkuvasti huonossa kunnossa. Se on myös kalteva. Tietysti, ku vältetään portaita, mutta sanonpa vaan, että aikamoinen luistelukenttä se pääsääntösesti on. Katoin eilen ku naapurin pyörätuoli veti komiasti slaidaa pihassa, ku koittivat sivuttain mennä alaspäin kaltevaa pihaa.
Perjantaina lähettiin Marjon kans kauppaan, ja katoin että onpa liukas  piha. Samalla sadasosasekunnilla olinki jo rähmällään maassa. Seurauksena kipiä ranne, jonka päälle rämähin. Nyt oon sitte käyttäny nastoja kengissä.

Perjantaina illalla sain vieraan. Oli mukavaa ku ystävä kaukaa tuli yökylään. Me käytiin baarissaki, ja mulla oli oikei tukkaki laitettuna. Meikata en jaksanu, mutta olihan se laitettu tukka jo paljo enempi ku pitkään aikaan. Mentiin puolilta öin ja istuttiin tappiin asti. Sen verran uskalsin juua, että yhen lyhyen Bloody Maryn. Se oli muuten jo toinen kerta, ku otin alkoholia sen sadan päivän aikana, jotka aioin olla ottamatta. Eka kerta oli kylläki vahinko, ku söin liköörikonvehdin, missä oli 2.8% alkoholia. Sata päivää juomatta muistu mieleen vasta, ku oltiin yöllä tulossa takas tänne mun luo. Nooh, ehkä pystyn elämään asian kans.

Huomena on soittotunti, mutta mun suunnitelma harjotella läksyt viikonloppuna, meni mönkään tuon ranteen vuoksi. Meen kuitenki soittotunnille, ja soittelen diskantilla Ukko Nooaa tai jotain.
Huomena alkaa myös möbleeraaminen, ja pientä sisustushommelia on myös tulossa. Ehkäpä laitan jotai kuvia myöhemmin.

Mukavaa alkavaa viikkua, ja olkaa varovaisia liukkaalla liikkuessanne! Moikka!

Ps:Arvatkaa, onko maha kuralla?

Elämä on ruma, kaunis ja rakas, rikas, rämä mutta oma

Terffe! Mihin nämä päivät katoaa, kysynpähän vaan. Kohta on jo helmikuu, ja kevät kovaa vauhtia... Tai no, vielä tässä talvea eletään, ja lunta pukkaa taivaan täydeltä.  Viikot vierii nii, että ei taho tämmönen hitaan sorttinen pysyä perässäkään.

Hyvää kuuluu, kiitos kysymästä. oon ollu aika terveenä, mitä nyt vähän pärskiny eilen ja tänään. Tänään ois ollu se rasitustesti, vaan en menny sinne. Nyt jaksan entiseen malliin, ja oli vähän nuutunu olo aamulla. Mahatauti taitaa olla jo ohi, vaikka se männäviikolla yrittiki tulla takas. Näkö silmässä on edelleen suttunen. Sain viimeviikolla toisen avastin-injektion silmään, ja se onki alkanu selkeneen. Ei sillä vielä nää, mutta toivottavasti jo viikon-parin päästä. Vähän hankaloittaa elämää tuo mono-näkö. Etäisyyden arvioiminen on hankalaa, ja esimerkiksi avaimen lukkoon laittaminen on sellasta, että tökkii avaimella sinne päin, kunnes auvvain vahingossa sattuu oikiaan reikään. Nyt ku lunta on satanu reilusti, on myös maan epätasasuuden huomaaaminen hankalaa, ja siksipä pelkäänki että meen nurin pihalla.

Tämä punatulkkuparvion pesiytyny Sannan luo. Meillä oli viikonloppuna Sannalla  illanistujaiset. Tehtiin ruokaa, joku vähän joiki jotai, ja jutusteltiin. Oikei mukava ilta, ja jäin vielä yökyläänki. Vähän vaihtelua tähän arkeen, eikä silti tarttenu kapakkaan mennä.
Käytiin äitin ja Sannan kans kattoon viimeviikolla Ulla Tapanisen hupailu "Hämmennystä" Oli se ihan hyvä, mutta kai siitä ois saanu enempi irti, jos ois vähän vanhempi tai muisti pätkis. Mukavaa kuitenki oli, ja sattu vielä, että mun täti sattu samaan näytölseen. Vaihettiin kuulumisetki siinä samalla.

Tänään oli soittotunti, ja treenatuista läksyistä oli jotaki jääny mieleenki, vaikkei se nyt ihan täydellisesti mennykään. Mellä on äitin kans peräkkäiset tunnit, nii ollaan tehty nii, että kuunnellaan toinen toistemme tunnit. Siinä saattaa luulla jotai uuttaki aina välillä. Tänään otin kameran mukaan, ja nappasin pari tilannekuvaa. Malleina toimii äiti ja meän opettaja Seija.

Mää hinkkaan vieläki sitä "Vanhoja poikia viiksekkäitä". Alkuun koitin opetella vähän kaikkea, mutta nyt ku tunnit taas alko, päätettiin, että alotetaan laidasta, ja opetellaan asia kerrallaan. Musta ku tuntu että koko biisi on ihan levällään, ku mitään en opetellu loppuun saakka. Ehkä se nyt alkaa mennä päähän, ku on joku roti. Toivottavasti ainaki.
Loppuun vielä kuva tän hetken suuresta herkusta. Mulle ku tuo lihan syöminen on vähän vastenmielistä, oon tehny erilaisia smoothieita. Ennen tein pääosin marjoistajai hedelmistä, mutta nyt nakkaan joukkoon vähän rahkaa ja/tai proteiinijauhetta. Tää on tosiaan tän hetken suokkari, banaani-puolukka-maitorahka. Vähän maitua ja hunajaa makeutukseksi. Nami nami!

Tämmöstä tällä kertaa, eli valtakunnassa kaikki hyvin. Katellaan taas. Moikka!

Way to dialysis on myös veispuukissa, käykää tyksimässä!

2014

Sen enempiä selailematta, koitan muistella kuluneen vuoden tapahtumia. Ehkä onki parempi nii, että voi hahmottaae, mitkä asiat on oikiasti ollu merkityksellisiä.

Vuosi alko melko paskasti. Oli niitä clostridiumeja ja kaluakatetrin kans sai saikata. Pd-katetria ei oltu vielä laitettu, ku ei ollu tullu riittävän tervettä väliä, että se ois saatu laitetuksi.
Sain tingattua nukutuksen katetrinlaittoon, ku oli ronkittu edeltävinä aikoina melko paljon. Kävi nii onnellisesti, että ku kaulakateria laitettiin, oli leikkurissa ollu sellanen kirurgi joutilaana, joka laittaa pd-katetreja. Niinpä olivat aatelleet, että ku potilas Lellu on täydessä unessa, ja pd-katetriin varattu aika parin viikon päähän, nii mikä jottei. Niinpä laittovat pd-katetrin samalla kertaa, ja ku herätessäni kuulin asiasta, oli se niinku ois lottovoitto tipahtanu. Sehän tarkotti sitä, että saan alottaa dialyysit kotona piakkoin, ja nesterajotus helpottaa.
Talvi ja kevät meni clostridiumin kans tapellessa. Kaikinensa eristettyjä sairaalareissuja tais olla viis, joista kaks vuoden -14 puolella. Kun päätös ulosteensiirrosta huhtikuun alkuun tehtiin, piti syyä jatkuvasti Vancomyciniä, jotta suolisto pysyy terveenä toimenpiteeseen asti. En muista montako viikkoa sitä söin, mutta sen verran kuitenki, että maksukatto lääkkeistä tuli täyteen. Viikon kuuri Vancomyciniä makso Kelan korvauksen jälkeen n.85€ (Vuonna -14 maksukatto oli n.600€)
Alkuvuonna tuli tietysti matkakorvauskatto täyteen (242€) ja alkuvuonna kävinki soskussa muutaman kerran, ku kaikki rahat meni pakollisiin maksuihin ja elääkin piti. Sairaalan maksukatto tuli myös jossain kohtaa vuotta täyteen, ja se oli siinä reilu 700€.
Hemikuun alussa alotettiin vatsakalvodialyysit. Tein kolme viikkoa käsin pussienvaihdot neljästi tai viidesti päivässä, ja sen jälkeen sain kotia yökoneen. Koneen käyttöä piti käyä pari päivää opettelemassa polilla. Se oli helppoa, sillä kone oli tismalleen samanlainen ulkosesti, ku vuonna -97, ku tein edellisen kerran dialyysejä. Siitä alko lihominen. Pian huomasin, että kylkiluut ei enää näy päällepäin, ja vaatteet alko kiristää. Loppuvuoteen mennessä kiloja oli kertyny pelkästään dialyysinesteistä n.9kg.

Ulosteensiirto tehtiin huhtikuun alussa, ja sen jälkeen ei oo ollu mitään tietoa clostridiumista. Koko se paskashow, mitä oli käyty edellisestä syksystä lähtien, kaikkine eristettyine sairaalareissuineen, oli melko raskas projekti. Pahinta oli olla jatkuvasti eristettynä sairaalassa. Aina uuestaan ja uuestaan, vaikkei vielä ollu henkisesti ehtny toipua edellisestäkään. Se kierre päätty ulosteensiirtoon huhtikuussa.

Sen jälkeen alko seesteinen kausi. Vähän pysty jo suunnitteleen huomista, eikä elämä ollu jatkuvaa sairaalassa juoksemista.
Keväällä kävin mökillä nautiskelemassa kevätsäästä. Kevättalvi on ehottomasti mun suosikki vuodenaika. Oltiin mökillä, ja koiran kans käytiin pitkiä lenkkejä potkurin kans jäällä. Välillä käytiin syömässä, ja mentiin takas.

Kesäkuussa oli serkkutytön valmistujaiset. Oli ihanaa päästä juhliin, ja parasta oli, että ne oli sellaset juhlat, missä oli paljon sukulaisia. Siellä pystyin oleen reilusti oma vajavainen itteni. Koin oloni turvalliseksi, ja uskalsin jopa ottaa vähän boolia. Pikku tumussa rakkaitten ympäröimänä. Ihanat juhlat, jotka lämmittää mieltä edelleen.
Suunnitelmissa oli lähtä haitarileirille Ylläkselle heinäkuussa, ja sinne mentiinki. Se oli mukavaa, ja teki hyvää olla pois kotoa, samojen seinien sisältä. Reissussa kuitenki huomasin, että kaikki ei oo kunnossa. Ensimmäinen oire jostain mun kohalla on oikeestaan aina se, että ruokahalu menee. Ruoka ei maistunu, vaikka sitä oli tarjolla monta kertaa päivässä. Myös kummallinen yskä vaivas. Mikään paikka ei ollu kipiä kuitenkaan.
Ylläksen reissusta kotiuduttuani sain yllätysvieraita. Yhtenä iltana ovella oli rakkaita Huittisista. Ihana yllätys, ja mukava oli saaha seuraa moneksi päivää. Ihmettelin iltasin, ku vieraat poistu majapaikkaansa, että miten on nii voimaton olo. Pian nousi kuume, ja kymmenen päivää korkeaa kuumetta kotona sairastettuani, vihdoin keuhkoista löyty jotain, ja crp oli noussu riittävästi, että ottivat sairaalaan sisään. Olin siellä käyny jo kaks kertaa valittamassa kehnoa oloani. Syynä oli keuhkokuume, ja sitä hoidettiin sairaalassa viis päivää, ja perään vielä kaks viikkoa kotona kävi kotisairaala pistämässä kaks kertaa/vrk suoneen antibioottia. Lisäksi tiputtivat mut sirtolistalta, minne olin juhannuksen alla päässy. Lisäksi pissaoli muuttunu valkoseksi. Myöhemmin sen todettiin olevan hiivatulehdus virtsaarakossa. Se vaivaa edelleen, ja pitää mut pois siirtolistalta.
Olo oli keuhkokuumeen jälkeen pitkään heikko. Oli käyny niin, että ku kuumeilin kotona ennen sairaalareissua, läheiset sattu olemaan kaikki tahollaan reissussa. Apua piti pyytää ystävältä. Ihana Riitta tuliki hätiin, ja kävi apteekissa, kaupassa ja vähän siisvos huushollia. Niinpä Sanna päätti, että asialle on tehtävä jotain. Sanna järjesti vammasipalvelusta ihmisen tänne kartottamaan tilannetta, ja pian sain myöntävän päätöksen avustajalle 10h/viikko. Hakemus nettiin, ja määräajassa tuli 25 hakemusta. Niistä valkkasin sopivimman, ja avustaja alotti työ lokakuussa. Marjo on ollu suureksi avuksi, ja minä oon saanu keskittyä käyttämään voimani tavalliseen elämään.

Reissut on jääneet aika vähäsiksi kotihoidon aikana. Piirit on käyneet melko pieniksi, eikä reissaaminen käy enää yhtä helposti ku ennen. Ylläksen reissun lisäksi kävin kuluneen vuoden aikana yökylässä perheen luona, ja molemmilla mökeillä. Mukaan pitää ottaa dialyysikone, tarvittvavat nesteet ja muut tilpehöörit; desinfiointiaineet, korkit, letkuston liitoskohan suojat, haavalaput, rasvat, nänksit ym.. Nesteitä tarvitaan vuorokaudessa 17.5l, joten ei kauheesti huvita lähtä roudamaan kaikkia kamoja. Muutamia päiväretkiä tehtiin myös. Mm. Ikeaan ja kirppismatka luulajaan.
Syksyllä vointi oli siinä määrin hyvä ja mieli seesteinen, että alotin soittotunnit piene tauon jälkeen.

Synttäreitä vietin suurieleisesti marraskuussa. Kun ei tästä elämästä koskaan tiiä, mitkä on viimiset synttärit, nii juhlitaan jokaista välivuottaki vähän isommin.

Joulukuussa sairastuin mahatautiin. sitä reilun viikon sairstetuani, menin joulupäivänä päivystykseen. Pietnä kuivumista oli, ja ottivat tarkkailuun. Labroista jäi haaviin kohonnut tni-arvo. Niinpä lopulta sydämeen tehtiin pallolaajennuksia. 1.5v vanhat ohitukset oli menneet tukkoon. Se selitti sen, miksi koko syksy oli ollu melko alavireinen, ja liikkuminen oli käyny raskaaksi. Uutta vuotta otin vastaan kotona, väsyneenä mutta onnellisena siitä, että sydän on taas kunnossa ja saan olla kotona.

Ystävyyssuhteissa on tapahtunu yllättäviä muutoksia kuluneena vuonna. Uusia ystävyyssuhteita on syntyny, ja vanhoja lämmitelty. Vanhoja ystävyyssuhteita taas on jääny vähemmälle. Joku vanha ystävyyssuhde taas on käyny entistä tärkeämmäksi. Ystävyys on kahen kauppa, ja syytä on minussaki. enhän oo kyläilly senkään vertaa nykyään, mitä ennen. Ja ku ennenki olin tosi huono kyläilijä, joten... Ihanaa kuitenki huomata, että kävipä niin tai näin, mulla on edelleen vahva tukiverkko, joka kyllä ottaa kopin, ku tarve niin vaatii.

Kuvituksena on keväisen jääreissun kuvia. Siinäpä se suunnilleen on, kulunu vuosi. Parempi ku edellinen, mutta ehkäpä huonompi ku tuleva.
Nyt huomaan ajattelevani asioita hyvin sairauskeskeisesti, mutta sitähän tämä elämä nykysin on, sairastamista. Toivottavasti seki asia muuttuu ens vuodenvaihteeseen mennessä. Moikka!