Gastropareesi

Viikko on menny yhessä vilauksessa. Taas.
Keskiviikkona käytiin Marjon kans viemässä yks lähetys matkahuoltoon, ja kuinka ollakaan, kastuttiin tulomatkalla ku alko sataa vettä. Käytiin kaupassa, ja sillä välin sade lakkas, joten säästyin sen suuremmalta paleltumiselta. Sadevaatteitahan, eikä oikei muutakaan vaatetta, ollu kauheesti päällä.

Keskiviikkoiltana en muistanu yhtään, että ois pitäny alottaa hoidot jo viimeistään klo.23. Aamulla piti olla munuaispolilla tapaamassa ravitsemusterapeuttia klo.9. Hoidot kestää 9h, ja alussa menee joku vartti ku tyhjentää mahan, ylimäärästä. menin nukkuun yhen maissa, enkä tietenkään ollu muistanu laittaa ees kelloa soimaan aamuksi. Heräsin itekseni kasin jälkeen, lopetin hoidon ja lähin sairaalaan.
Se oliki mielenkiintonen reissu se.

Menin siis sen gastropareesin vuoksi kuulemaan ruokavaliosta, mikä saattais auttaa siihen, että ruoka etenee nopsempaa suolistoon. Lisäki se on nyt kai tämä gastropareesi, mikä ärsyttää mun paksusuolta, ja saa sonnan veteläksi.  Maha on ollu kuralla joulukuun alusta lähtien.

Kaikki keitetty ja haudutettu on parempaa, ku paistettu tai savustettu. Leivissä ei pitäs olla siemeniä, raaàt kasvikset on huonoja sulamaan, tomaatti ja paprika on kaltattuna parempi ku kuorineen, ku ne tahtoo sulaa huonosti. Smoothiet on just parasta, ja ananasta ja parsaa tulee välttää, ku niissä on säikeitä. Ananas murskana on hyvä juttu. Parsa on muutenki mun no no-listalla.
Alle 8kk vauvojen ruuat on just parasta, mitä mun tulis syyä. Kerroinki, että oon aina ollu huono syömään mitään kauheen kiintiää. Lapsenaki muistan, ku muussasin kaikki ruuat soosiksi, ja salaatit ja kaikki sinne sekaan. Opiskeluaikoina lopetin muussaamisen, ku se herätti sen verran hilpeyttä ruokalassa, eikä mua huvittanu kuulla syöväni vauvanruokaa.
Lihaa ei tulis syyä oikeestaan muuta ku jauhettuna. Mukavaa saaha oikein lupa olla syömättä lihaa, se ku ei oo koskaan ollu mun suurta herkkua.
Lisäksi ruuat tulee purra hyvin. No mun kohalla sitä ei voi enää paljo paremmin pureskella. Oon monesti laskenu, miten ihmiset jauhaa ruokaansa ja ihmettelen suuresti, ettei kukaan oo vielä tukehtunu. Minä jauhan niitä vähintään sellaset 40-50x, mutta yleensä yli 50. Laskekaapa huviksenne omia pureskelujanne, yllätytte. Siksi mää oon nii hidas syömäänki ku aika menee jauhaessa.
Ravitsemusterapeutti epäili, että ois ollu jo nuorempana jotai ruuansulatusongelmaa, ku kyllä keho kertoo, mitä se haluaa. Ja jos se ei halua huonosti sulavaa, senki se ilmottaa.
Mun syömän ruuan koko tulis olla 1-2mm kooltaan, sen paksusuoli helposti sulattaa. Sen suuremmat partikkelit ärsyttää sitä. Nii että jos joku vois lainata mulle vauvaa rekvisiitaksi jatkossa kauppareissuille. Vaikka oonhan mää jo valmiiksi tiineen näkönen mahoineni

Toinen asia, mikä on hyvempi juttu, on se, että saan jatkossa proteiinijuomat ilmaseksi sairaalasta. Laskettiin mun proteiinintarve, ja verrattiin sitä päivittäin saamaani proteiiniin. Tarve ois n. 70g/vrk, ja mulla se jää hädintuskin puoleen tuosta. Dialyysi syö proteiineja kehosta, ja jos sitä ei saa ravinnosta, ne menee lihaksista. Niistä olemattomista.
Sillon ku alotin dialyysit, proteiinilisät ja lisäravinteet sai sairaalasta ihan vaan pyytämällä, mutta sitte vyötä kiristettiin, ja nykyään niitä saa vaan erikoistapauksessa. Samoihin aikoihinhan meiltä sillosilta hemodialyysipotilailta vietiin se iki-ihana aamupalaki, jota edelleen kaiholla muistelen.

Eilen oli puolustusvoimien lippujuhla. En ois muuten tienny, mutta ku olin syöksymässä pusikkoon piiloon rollaattorin kans, tajusin. Siitä syystä ne koneet lenteli ylilentoja. Näin hienon kuvan sain helikoptereista. Taksikuski joka vei mut Patelaan, kerto, että lippujuhlaa vietetään Mannerheimin syntymäpäivänä. Okei, tiiän nyt senki. Mun puolesta vois kuitenki lakata polttamasta valtion rahoja tollasiin kokoontumisajoihin. Tämä ei oo isänmaanvastustajan kannanotto, vaan vinkki, miten voitas säästää pitkä sentti, vaikka vanhustenhuoltoon. Idea on ihan vapaasti päättäjien käytettävissä!

Siinon vanha naama ja uuet öögat. Aika fiksun näkönen, vai? Oisittapa nähneet, miltä mun posket näytti sellasten melkein pyöreitten lasien kans. Hohhoijakkaa, isolta lantulta! Noilla se näyttää ihan kohtuulliselta, enää vaan lantulta.
Tässä lähempää nuo toiset kakkulat. On nii söpöt, että melkei hirvittää. Kukkalasitäti ja viherpiipertäjä.

Jännän äärellä ollaan... Kaikki reissua hommat reissua varten on hoidettu, paitsi pakkaaminen. Maanantaiaamuna lähtään Helsinkiin ja päivällä yli Tallinnaan. Sieltä matka jatkuu päivällä Narvaan, ja siellä hotellissa meitä oottaa iso lasti dialyysinesteitä. Sieltä matka jatkuu Peipsjärven rantaa alaspäin, ja... Ihanaa lähtä! Mukavaa päästä pois kotua vähäksi aikaa. Edellinen reissu oli viime kesänä haitarileirillä Ylläksellä. Mahtavaa oli sieläki, ku sai olla pois näitten seinien sisältä, ja näiltä kulmilta. Muutaki kivaa on tiedossa kesälle, ja seki on ihan mahetsua se!

Eipä tässä tällä kertaa muuta, ku moikka!

PS: Täällä on muuten testissä uuet hälytyslaitteet, ihan vaan varkaille tiedoksi. Jos kuitenki tuutte sisälle tai edes rappuun, nii muistakaa hymyillä!

Sairaalareissulla kuultua

Mää vihhaan sähköiskuja. Pienet, vaatteista joskus saadut sähköiskut saa mut hulluksi.

Siksipä olinki tänään taas kerran ihan pihalla, ku yks diabeetikkoystäväni Satu kerto, että meille oli tehty teinivuosina sairaalassa sellanen tutkimus, ku ENMG, eli elektroneuromyografia.

Siinä oli kuulemma laitettu jotai juttuja iholle, ja annettu sähköiskuja. Sen perusteella on ilmeisesti diagnosoitu polyneuropatia. Kiva tietää, en nimittäin muista ite mitään tuommosesta tutkimuksesta.

Nuorena oltiin monesti Satun kans yhtäaikaa osastolla tasapainotuksessa, tai jossain kuntoutuskursseilla, tai muuten vaan koekaniineina jossain tutkimuksissa. Anu oli monesti kans mukana. On ollu kiva kuulla nyt aikuisena niitä juttuja, mitä Satu on kertonu noista ajoista. Minä ku näytän systemaattisesti unohtaneen kaikki tutkimukset ja muutenki sairauteen liittyvät asiat. Sellasia kyllä muistan, ku karattiin yöllä tupakille pihalle, ja hoitaja laittoki ikkunan kiinni, ja me nuoret juostiin aikusten puolelta sisään ja kellarin kautta takas osastolle. Vartija tietysti perässämme. Hieman valikoiva muisti kenties.

Meitä taiettiin käyttää aika monessa koekaniineina, ku oltiin mielellämme yhtäaikaa sairaalassa, ku asuttiin eri paikkakunnilla, eikä siihen aikaan ollu kännyköitä  yhteydenpitoon. Joskus Satu kävi meillä Iissä olemassa viikonlopun, ja minä Oulunsalossa. Mukavaa, ku ollaan edelleen ystäviä, ja nähäänki melko usein. Muunmuassa tänään Satu kävi kahvilla istumassa ja porisemassa.

Kävin eilen polilla. Sieltä tuli ihan hyviä uutisia. Labrat näytti hyvää, jopa niin hyvää, että heinäkuussa ei tartte mennä käymään polilla, vaan riittää, ku käyn jättään labrat ja lääkäri soittaa niistä, jos on jotain mainittavaa. Hb oli 106 ja sain rautaa suoneen, hba1c  eli pitkänajansokeri oli 6.6. Siitä diabeteshoitaja soitti, että onko mulla ongelmia matalien sokerien kans, ku on nii matala tuo. Sanoin että ei oo, ku jos alkaa heikottaa, syön heti jotain ennenku maksa reagoi asiaan erittämällä glukagonia ja nostamalla verensokerin pilviin. Lääkäri oli kommentoinu sitä taannoista sensorointia, että ei mitään systemaattista obgelmakohtaa oo. Kiva saaha tollasta palautetta, nimittäin ei ne sokerit vahoingossa pysy hyvinä. Ei sinne päinkään!

Kalium ja fosfori oli viitearvon mukaset, vaikkaki fosfori kuulemma herkästi nousee kun pd-hoito ei sitä kauheen hyvin puhista. Kerroin kuitenki juovani maitoa, mutta ilmeisesti sitte nii vähän, etttä se ei pääse nousemaan. Toki parempi niin. Kolesterolit, urea ja suolat hyvät, kreatiniini jossain 700 pinnassa. Normaalisti se on alle 100, ku munuainen toimii hyvin. Tässä kohtaa ku munuaiset on paskana, on sen parempi, mitä korkiampi se on. Tai oikeestaan ihan sama mitä se on, mutta mitä korkiampi se on, se kertoo siitä, että liikkuu paljon. Kreatiniini on lihasten polttojätettä, eikä sinällään mitään myrkkyä, ja se kuvaa munuaisen toimintaa hyvin.

Sain mukaan kahen päivän antibiootit ohjeineen, peritoniitin varalle. Ne on nestemäisiä, ja laitetaan nestepusseihin ruiskun avulla, ja lasketaan vatsaonteloon jos tauti iskee. Kahessa päivässä kerkiän takas Suomeen hoitoon, jos se pirulainen iskee. 

Huomiseksi varattiin aika ravitsemusterapeutille sen gastropareesin vuoksi. Pitää alkaa syömään jotain paksusuolta vähemmän ärsyttävää ruokaa, eli paljon hedelmiä ja kasviksia, ja vähemmä lihaa. Sopii mulle, enhän muutenkaan piittaa lihasta. Ja vielä parempi jos saan lääkärin määräyksestä kieltäytyä siitä.

Tällä kertaa oli eri lääkäri ku monella muulla kertaa. Puhuttiin mun siirtolistalle paluusta, ja kerroin kardiologin kommentista, missä kerrottiin mulla olevan korkian riskin sepelvaltimot. Lääkäri ei löytäny moista kohtaa kardiologin tekstistä, ja hän kysyki, että haluaisinko siitä huolimatta siirtoon. Sanoin haluavani, ja toivottavasti se huomioidaan ku listakelpoisuutta aletaan arvioimaan. Vaikka se ehkä ei oliskaan verisuonia ajatellen hyvä asia, ois se varmasti sen arvosta, että sais vielä joskus elää ilman dialyysiä.

Kävin eilen ilman rollaattoria apteekissa ja kaupassa. Välillä pysähyin seisoskelemaan, ja istuin kaupan edustallaki vähän aikaa. Yllättävän hyvin se kuitenki meni. Enempi taitaa olla henkistä riippuvuutta rollaattorista, ku fyysistä. Eikä mulla ollu se mukana sairaalassakaan, vaikka kävelinki sisätautipolilta jalkahoitajan luota munuaispolille. Reissuun se kuitenki lähtee matkaan, ku sielä tulee varmasti käveltyä paljon enempi ku näissä kotiympyröissä.

Viimisiä reissujärjestelyjä on hoideltu. Vielä pitää käyä tulostaan muutamat blanketit matkaan, ja sitte voiki alkaa pakata. Pitänee laatia joku lista, ku on nii paljo tärkiää matkaan otettavaa. Jos joku jää, sitä ei niin vaan saakaan vieraassa maassa. Onneksi Baxterilta ovat luvanneet auttaa, jos jotain dialyysiin liittyvää ongelmaa ilmenee.

Tämmöstä tällä kertaa. Moikka!

Mökillä

Terkkuja mökiltä! Oli kyllä tosi mukavaa vaihteeksi olla sielä. Viimeksi oon ollu helmikuun lopulla, sillon ku oltiin Sannan kans koiravahteina. Keväällä piti montaki kertaa mennä, mutta aina tuli jotain, tai en muuten vaan jaksanu lähtä. Nyt oli maailman toiseksi parasta kevätauringon ja kantohangen jälkeen, ku oli aurinkoista, mulle ihan riittävän lämmintä, eikä itikoita vielä.
Käytiin monta kertaa leikkiin Rolliskon lempileikkiä, eli heitteleen kiviä veteen. Se jaksais juosta niien perässä vaikka tuntitolkulla.  Välillä uimaan, ja taas juoksemaan.
Tää kuva on muuten yks sellasista, jotka saa mut ärsyyntymään. Nmittäin tuo vino horisontti. Menköön tällä kertaa, ja olkoon vaikka hyvä huono esimerkki, ku ei kummempaakaan tältä kesältä oo.

Pääasiassa vkl meni koiran kans puuhastellessa.  Ku olin paremmasssa kunnossa, käytiin koiruuen kans pyörälenkillä nii, että koira juoksi tiellä ja metässä ja missä millonki. Nyt ku musta ei oo pyörän päälle, tehtiinki nii, että minä ajelin mönkijällä ja koira juksi. Välillä pysähyin, että se voi mennä mettään katteleen ja haisteleen. Välillä se intoutu istuun kyytiin, ja  välillä syömään heinää, niinku kaikki koirat.
Joskus joku vastaantuleva pikkutyttö oli ihmetelly, että onko tuo lammas ku se syö heinää. No, asiasta voi olla montaa mieltä, mutta kyllähän se vähän lammasta muistuttaa.

Herkuteltiinki me. Äiti teki kakkua. Käytti meitä testimaistajina, ja kyllähän se mulle passas. Tuossa on maustekakku, ja välissä appelsiinirahkaa.

Kävi muuten  hauska sattumus ku käytiin lauantaina kaupassa. Meän vieressä oli parkissa auto, joka oli täynnä dialyysinestelaatikoita. Jos vaan oisin tajunnu, oisin käyny haastattelemassa kulkijoita, mutta en hoksannu että siellä istuu nainen kyydissä vasta ku sitte, ku lähtivät. Ei meitä dialyysipotilaita kuitenkaan ihan joka oksalla oo.
Aikoinaan ku hellustelin Pielaveelle, oli siellä apteekissa töissä kaks siirtopotilasta. Jos en ihan väärin muista, toinen oli saanu munuaisen ja toinen maksan. nNin tai näin, se on jo melko erikoista, että niin pienessä firmassa on kaks siirrokasta.

"En tuu sisälle, mutta jätä toki se ovi auki"

Tuolla rääselikössä Rolle kans tuntu kovasti viihtyvän. Kiviä piti nakella tuonneki, ja koira juoksee kieli vyön alla niien perässä. Se on alkanu ottaa kiviä suulla kiinni, joten pitää aina nakella mahollisimman kaus, etttei se syö niitä. Tai katko hampaitaan. En kyllä isoja ees oo nakellu, ettei käy vahibnkoa, nimittäin kyllähän se joskus tulee saamaan sen kiven kiinni.

Näin meillä liikutaan: koira juoksee eellä, ja akka tullee mönkijällä perässä.

Tässä kuvassa reipas poika jäi kattomaan ku emäntä lähti rantasaunaan. Se on jo oppinu, että syksyllä siika-aikaan ikkunasta näkee parhaiten ranrtaan, ja siinä on hyvä ootella emäntää kotia.

Punkkeja rannassa on melko paljon, ja koirasta niitä irrotettiin vkl:n aikana yks kuollu ja yks elävä käveli turkilla. Ällöttäviä pirulaisia! Ihmisiinki ne sillontällön tarttuu, mutta minä oon vielä ainaki toistaseksi säästyny moisilta. Kop kop kop!

Siinäpä oli viikonlopun saldoa. Tänään kävin sairaalassa labrassa. Menin sinne reilusti myöhässä, ku en ollu muistanu laittaa illalla  puhelinta herättään. Aika ois ollu 8.50 ja heräsin 9.10. Puin kaikessa rauhassa ja lähin iisisti, ku olin jo kerta myöhässä. Ei siitä kukaan mitään sanonu, mutta pyysin kohteliaasti anteeksi.
Kävi hauska juttu labrassa, ku oottelin siinä että meen jättään pissanäytteen. Katoin ku hoitaja kävelee selvästi mua kohti. Ojentaa kätensä, ja laittaa sen tuttavallisesti olalle ja tervehtii. Meni vähän aikaa tajuta, että sehän oli mun ystäväni, joka on kesätöissä OYS:ssa.  Terkkuja Annelle sille puolen kaupunkia!
Huomena on siis pd-polilla käynti, mutta siitä sitte enempi myöhemmin.
Tää oli tämmönen postaus, ja kerranki oli kuvia. Niitä ku ei oo mun laiskuudesta johtuen, ollukaan viimisissä postauksissa. Parannusta en uskalla luvata vieläkään. eIPÄ MUUTA KU MOIKKA!

Reissujännitystä

Taas on vettä virrannu.
Viime aikoina on olllu kaikenlaista. Ensinnäki viime viikonloppuna oli valtakunnallinen Siivouspäivä. Kovalla tohinalla laiteltiin kamoja monta päivää. Veispuukin kautta päästiin jopa sanomalehteen mainostamaan taloyhtiön kirppistä, ja tietysti ujutin sinne myös maininnan LP- ja CD-levyistä.
Sain perjantai-iltana sukulaistytön avuksi kirppikselle, ja hinnoteltiin hänen kamojaan perjantaina illalla. Aamulla aikasin sitte Marjo tuli voimaileen, ja kanto kamat pihalle, naapurin asuntotoimiston etuovelle, missä oli pieni katos. Oli nimittäin luvattu sadetta päiväksi. Ei saatu ku levylaatikot ulos, nii oli jo ekat tyypit kattelemassa niitä. Moni oli lukenu lehestä, että ois levyjä kaupan, ja olivat tietysti ekana lonimassa parhaat päältä. Pitkin päivää kävi ihmisiä ostaan levyjä, ja ihmettelin kovasti, miten iso vaikutus pienellä maininnalla lehessä oli. Eipä silti, kyllä päivän tili tehtiinki sitte niillä.
Sadetta piisas koko päiväksi, välillä aurinkoki näyttäyty, mutta lopulta keli äity Lyyli-myrskyksi. Koko päivän huojunu vaaterekki rämähti kaks kertaa iltapäivällä, ja toisella kertaa asiakkaan päälle. Kamoja lenteli sinne tänne, ja yks CD karkas lentoon ja autojen sekaan.
Mukava ja opettavainen päivä kaikkinensa. Katotaan syksyllä uuestaan, ja toivotaan patempaa keliä.

Viimeviikolla kävin kampaajalla, ja oon vaihteeksi blondi. Johan tuossa muuan vuosi meniki brunettena, ja ihan viimisimmät ajat omalla värillä. Kuvaavinta omalle värille on sanat "maantie" ja "hiiri".
Kävin myös Riitulla kylässä männä viikolla, ja sielä meniki lahjakkaasti koko päivä. Tällä viikolla käytiin intialaisen naapurini syntymäpäiviä juhlimassa. Oli mukava maistella intialaisia makeita tarjottavia. Lisäksi oli sellasia riisitäytteisiä, ikäänku pasteijoita. Niille oli dippiä, ja en tietenkään tajunnu, että se olis paikalliseen tapaan melko tulista. Niinpä meinasin kokea palo- ja tukehtumiskuoleman siinä ihmisten ympäröimänä. Onneksi mulla on jonkulainen taito nauraa itelleni,  nii siitäki selvittiin ilman sen kummempia punasteluja. Paitsi että olinhan mää tietysti aika kauan ihan tulipunanen, mutta en suinkaan häpiästä, vaan siitä helvetinmoisesta poltteesta suussa, päässä, kurkussa ja mahassa ja jokapuolella.
Erikseen pitää oikein mainita ne todella upiat ja huikiat intialaiset asut. Upea Sari, jossa on n.5m hienoa silkkiä. Nuoremmilla naisilla oli hieman kevyempi asu, jonka nimiä en muista. mahtavia värejä, eikä bling blingissä olla säästelty. Juhlissa oli myös vuoden iklänen pieni tyttö, jolla oli myös kaunis ja pieni, monessa värissä loistava mekko. Ihan järettömän upeita vaatteita!

Tällä viikolla käytiin Riitun kans Alakylässä kattoon sulosta koiranpentua, ja toki sen isäntäperhettä. Sieltä sitte tukka putkella asukastoimikunnan kokoukseen.
Käytän paljon taksia, ja ne hakee aina tietysti ovelta, tai ku ei ovelle täällä pääse, nii tuosta portilta. Portin edusta on aina parkkeerattu autoja täyteen. Yks taksikuski kerran sano, että otapa tyttö asiaksi saaha tuohon pysäköintikieltomerkki. No minä tekemään työtä käskettyä, ja asia on nyt vireillä Oulun kaupungin... jossain virkamiehellä. Saa nähä, tuleeko merkkiä koskaan, mutta kovasti se olis toiveissa. Lisäksi pääsin purnaamaan ihan surkiasta pihan talvikunnossapidosta. Oon joka talvi tässä asuessani vähintään kerram antanu asiasta  palautetta. Kuulemma ongelmia on muuallaki, ja asiaan on jo reagoitu. Niin reagoi luontoki, ja sulatti lumen ja jään poies. Vielä tuossa joku rikkoo luunsa. Jos en minä, nii joku muu mummeli.
Onpahan nyt sitte vaikutettu yhteiseen hyvinvointiin, ja viihtyvyyteen, ja nyt ootellaan tuloksia.

Oon alkanu jännittää tulevaa Viron reissua. Lähtö on reilun viikon päästä. Kaikki asiat; passi, dialyysiin liittyvät jutut, liput, yms. yms. pitäs olla kunnossa. Vielä yks maili Norwegianille pitää laittaa koskien rollaattoria.
Sairaala ja Baxter on molemmat toimineet kiitettävästi asian suhteen. Eilei soittivat Baxterilta (Baxter on dialyysinesteiden valmistaja ja maahantuoja) ja aikoivat toimittaa listan meän matkan varrrella olevista sairaaloista, missä osataan nämä dialyysihommat, ja mihin hakeutua, jos jotain ongelmia tulee. Lisäksi neuvoivat pyytämään hoitavasta sairaalasta selosteen ja dialyysinestereseptin enkun kielellä.
Ens viikolla on käynti polilla, ja siellä saan lastin rautaa suoneen, ettei väsyttäis ihan kamalasti reissussa. Saan myös nestemäiset antibiootit vatsaonteloon laitettavaksi mahollista peritoniittia, eli vatsakalvontulehusta varten. Se voi kuulemma tehokkaasti pilata reissun. Uskon sen, oli se alkuvuoden peritoniitti nimittäin sen verran kipiä ja äkkinäinen, että jos se vielä joskus tulee, on lääkitys alotettava sillä samaisella sekunnilla.
On kyllä kovasti annettava kehuja sairaalalle ja Baxterille! Hyvin turvallisin mielin voi lähtä reissuun, ja kaikenlainen apu on aina puhelinsoiton päässä. Nyt ku Kela ja kaupunki tukeevat omalta osaltaan (Kela taloudellisesti, ja kaupunki maksamalla avustajan) mahollisimman tavallisen elämän elämisen. Saa kyllä olla onnellinen suomalaisesta sosiaaliturvasta. Hukassa olisin ilman yhteiskunnan apua ja tukea. Läheiset on sitte asia ihan erikseen....

Huomena lähen mökille, pitkästä aikaa. Talvi meni sairastellessa, ja kevät sitte lähinnä toipuessa. Nyt on hyvä aika mennä, ku hyttysiä ei kai oo vielä ihan hirviästi, ja onpahan muuta mietittävää, ku se Viron reissu. Ja lempikoiraaki on kyllä jo kova ikävä. Se muuten tässä yks päivä ku kävivät kylässä, teki pari reikää mun lempipipoon. Yhyy! Se on nyt kuitenki onneksi paikattavana tekijällään, ja syksyllä taas entistä ehompana.

Semmosta siis viimeaikoina. Katellaan taas. Moikka!

Zombie-fiilis

Viimiset päivät on menny ihan zombeillessa. Oon kertonu aiemmin jalkojen hermosäryistä. Niitä ei oo enää viime vuosina kauheesti ollu, ku on tunto lähteny jalkateristä. Puolensa siinäki, nii ei tunne sitä saatanallista ja hermoja raastavaa kipua enää.
No nyt tämä sama särky, mutta onneksi aika vähäsenä vielä, on alkanu tuikkiin kädessa. Vasemman nimettömän kohalta tuosta kämmenen nivelen kohalta, kämmenen puolelta. Oon syöny Panacodia muutaman päivän, ja olo on sen mukanen.
Öisin en oo saanu kunnolla nukutuksi. Lisäksi ollu maha sekasin monena yönä. Viimeyönä piti noin tunnin välein nousta röyhtäilemään, ku maha mellasti omiaan. Ärsyttävää. Pittää nukkua sitte univelkoja pois, ku käsi ja maha rauhottuu. Kävin eilen hakeen apteekista Lopexia ku se oli loppu. En sitte kuitenkaan muistanu sitä ottaa, ku vasta yöllä. Muistiki huononee näinä zombie-kausina.

Reissuun lähtö lähenee jatkuvasti. Passi on tullu naapuriin ärrälle, vakuutukset pitää hoitaa viikolla. Dialyysinesteasia on kunnossa, ja erooppalainen Kela-kortti kaivettu jemmasta. On kyllä niiiiiiiiiin mukava lähtä vähäksi aikaa reissuun. Pieni maisemanvaihdos tekee kyllä gutaa.
Matkasuunnitelma ei oo kiveen hakattu, mutta se on jotakuinki seuraavanlainen. Ekaksi yöksi mennään Narvaan, siitä Peipsjärven rantaa alaspäin. Käyään Latvian puolella Riikassa, ja lähtään ylöspäin Itämeren rantaa. Käyään Saarenmaalla ja Hiidenmaalla. Välillä yövytään isoissa kaupungeissa, ja välillä pienissä kylissä. Reissussa ollaan reilu viikko, ja siinä kerinnee jo tulla vähän koti-ikäväki. Vuokrataan Tallinnasta mennessä auto, nii päästään liikkumaan ihan fiiliksen mukaan. En ota yökonetta mukaan, vaan vaihan pussit käsin. Se vie oman aikansa, mutta näin lienee turvallisempaa, jos esim. kone sattuu hajoamaan. Sain polilta luvan pelata vähän enempi Extranealilla, eli pitkänajanpussilla, nii jää yks tai kaks vaihtoa vähemmälle päiväsaikaan. Saa nähä sitte kotia tullessa, mennäänkö plussalla vai miinuksella nestetasapainon suhteen.

Suunnitelmissa oli mennä nyt helatorstain tai viikonlopun aikana mökille, mutta oli nii kylmää, että jäin kotiin. Vähän ku lämpenee, on mökillä kiva olla, ku ei oo vielä itikoita. Ehkä mun ajatukset on jo kuitenki vähän etelämmässä... tiiä häntä.
Onhan tässä ennen reissua vielä yks iso projekti, nimittäin tuo Siivouspäivä. Se on ens lauantaina, ja kamaa on aika paljon menossa myyntiin. Oon vähän katellu niitä jo, ja niputtanu jotain. Saan apulaisen kaveriksi myymään, ja Marjo tulee ainaki aamulla laittaan kamoja, ja iltapäivällä keräämään pois. Siinä on yhenlainen urakka, ja vähän jännittääki, että miten jaksan koko päivän olla skarppina.

Tämmöstä tällä kertaa. Palaillaan astialle. Moikka!

Pientä hääräämistä

Jeespä jees. Sensorointi on ohi nyt. Sopivasti loppu sunnuntaina, ennenku iskin kynteni äitienpäiväkakkuun. Käytiin Sannan kans kahvilla äitin luona, ja tietysti kiusaamassa lempikoiraa. Toinen oli taas nii lutusena. Sydänsydän.
Maanantaina aamulla piti palauttaa sensori sairaalaan, ja otettiin tulosteet kuluneesta viikosta. Se on aika opettavaista tuo sensorointi. Näkee helposti, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Saa nähä, miten lääkäri kommentoi käyrää, jos kommentoi.

Eilen kävin näöntarkastuksessa. Vihdoin saan uuet ja paremmat lasit. Näillä vanhoilla ku ei enää oikei taho nähä paljoakaan. Eikä nää oikein pysy koossakaan. Mulla on kahet samoilla vahvuuksilla, mutta ne paremmat unohtu sopivasti Sannan luo just ennen muuttoansa, ja niinpä ne hävis ikiajoiksi. Olipahan hyvä syy mennä hankkimaan uusia, ku silmälääkärin lupalappuki oli jo valmiiksi hankittuna. Nyt siis ootellaan, reilu pari viikkoa menee kuulemma.

Optikkoreissun jälkeen alotin suolistontyhjennysoperaation. Olin ihan mielissäni aluksi, ku sain juua paljon. On ollu jo reilun vuoden tuo 1500ml nesterajotus, joten olihan se mukavaa, ku sai juua ihan reippaasti. Eka litra meniki ihan mukavasti, mutta toinen alko tökkimään. Se joka on joskus juonu sitä mahansekotuslitkua tietää, että se ei todellakaan oo mitään herkkua. Join sitä kaikkiaan neljä litraa, ja kolmannen litran alussa alko maha laulaa. Siinä sitte meniki loppuilta vessassa juostessa. Illalla alko tehä ruokaa mieli. En saanu eilisen päivän aikana syyä mitään kiinteää, joten keitin illalla pussista suurustetun kanakeiton, ja sitä hörpin pari kuppia pahimpaan himooni.
Vaikka neste ei ollu hyvää, koitin nauttia juomisesta. Tunnustelin, miltä tuntuu juua isoja kulauksia. Kun on joutunu opetteleen juomiseenki uuen tavan, että jois vaan pieniä kulauksia, ihan sellasia pienen pieniä kulauksenpoikasia. Ku on se nesterajotus olemassa, saattaa sitä äkkiä janosena imasta puoliki litraa kerralla, ja se on tällä hetkellä ihan liian iso määrä janoon juotavaksi. Pieniä kulauksenpoikasia niellessä, tuntuu ku jois paljon, vaikka todellisuudessa juo ihan vähän. Niinpä otin kaiken ilon irti siitä litkusta, vaikkei se kauheen hyvää ollukaan.
Aamulla menin puolimukuksissa kaupunginsairaalaan, ja pääsinki heti sisään. Sain taas puettavaksi ne jätteiset kalsarit, missä oli anuksen kohalla reikä. Sitte pötkölleen ja letkua pepandeeriin. Ei se oikeestaan tuntunu paljo miltään tälläkään kertaa, paitsi sillon ku laittoivat ilmaa ja oikoivat suolta. Sillon tuntu hetkittäin, että ois kovat kuukautiskivut. Tokihan se aina joltaki tuntuu, ku on metri letkua perseessä, en kiellä sitä ollenkaan, mutta ei se niin kamalaa oo, ku vois kuvitella. Tutkimuksen teki se sama lääkäri, ku teki sen gastroskopianki, eli olin hyvin luottavaisin mielin.
Mitään silmällä erottuvaa ei siellä ollu, ja nyt vaan ootellaan koepalojen tuloksia. Löytyispä jotain, että voitais hoitaa. Kuramaha ku tahtoo olla pitemmän päälle aika kiusallinen ja epämukava vaiva. Vielä ku se tulee hallitsemattomasti millon sattuu. Viimeaikoina on ollu vähän parempia viikkoja ku esim vielä kuukausi sitten. Lopexia ei oo tarttenu syyä joka päivä, ja välillä maha oli jo puolitoistaviikkoa ihan hyvänä. Lopex aiheuttaa huimausta ja ilmavaivoja, nii sekään ei oo hyvä vaihtoehto pitemmän päälle. Ootellaanpa ne vastaukset kuitenki ihan kaikessa rauhassa.

Oon järkkäilly 23.5. järjestettävää Siivouspäivää. Tai niitä kamoja. Osallistutaan asukastoimikunnan kans siihen, ja jos luetta tarkkaan ens maanantain Kalevaa, saattaa sielä vilahtaa tuttu nimi. Oon tehny vähän taustatyötä, ku meillä on satoja cd-levyjä myytävänä, ja joku satakunta LP-levyä. Musaa on laidasta laitaan, mutta esim, iso osa vinyyleistä on kasariheviä. On sielä myös jotai Eppuja, Siekkareita, Noitalinna huraata, J.Karjalaista, Pelle miljoonaa etc etc. Toisaalta ei raskis luopua, mutta mitäpä noilla enää, ku ei oo soitintakaan eikä tilaa säilyttää. Toivottavasti ne saa hyvät ja arvostavat kodit joltain tukkahevin ystävältä. Sniif. Jos kiinnostaa, ota yhteyttä lviinonen@gmail.com

Tänään piti palauttaa se pyörä, mutta siitä on kumi tyhjänä. Koitin soittaa, mutta siellä oli ihminen lomalla. Pitäs saaha joku puhelimen päähän, että tiiän vienkö sen korjaamolle, vai takas uimahallille. Ehkä vien vaan uimahallille, nii saavat keskenään päättää, missä korjaavat kumin.

Semmosta tänne. Pitää vissiin painella pahnoille, ku on jääny univelkaa tältä viikolta. Ei aikasten herätysten vuoksi, vaan myöhästen iltojen. Son moikka!

Hyvää puuta... eikäku käyrää

Nyt on mun sairaalajuoksut juostu tältä viikolta. Onneksi, on vielä monta päivää aikaa viettää tavallista arkia.

Tänään menin aamulla urologian polille. Vähän jännitti, ku se viimeksi vähän vihlo pissarakkoa, ku tähystivät.

Mulla on oma taktiikka kaikkien epämiellyttävien hoitotoimenpiteitten varalle.  Ensinnäki, aika epämukavaan toimenpiteeseen varataan aina aikaseen aamuun. Edellisenä yönä valvotaan pitkään ja nukutaan huonosti. Siinä voi jännittää ja pyöriä sängyssä, ja miettiä tulevaa koitosta. Tai niinku minä, ruukaan katella telkkaria, ja viime yö meni aamu neljään Anu-ystävän kans jutustellessa Skypellä.

Aamulla ku herää silmät ristissä, ainut asia mikä vituttaa, on kaikki. Ei paljo paina lähtä tutkimuksiin sairaalaan, ku kaikki on jo valmiiksi ihan vimpan päälle hankalaa.

Odotusaulassa kaikki energia jännittämisen sijaan menee hereillä pysymiseen. Siinä vaiheessa ku kutsutaan huoneeseen, on se vaan mukavaa, ku pääsee pötkölleen petille. Hammaslääkärin, urologin tai gynekologin, ihan sama. Ja katsopa kummaa! Pian kaikki onki jo ohi.

Eka piti käyä jättään pissanäyte, ja heti pääsinki tutkimushuoneeseen. Siellä lääkäri sano heti, että minä muistan sut. No joo, onkohan se hyvä vai huono, jos miesurologi muistaa potilaan. Hmmm.

Sano vaan, että turhaa sää täällä oot, ei sussa mitään vikaa oo, mutta tutkitaan, kun pyyetään. Sovittiin myös, että jos vielä tulee lähete virtsarakon tähystykseen, juuaan kahvia ja jutustellaan mukavia.

Syy, miksi mut tällä kertaa lähetettiin tähystykseen, oli verivirtsaisuus. Välillä tulee ihan reilusti veristä pissaa. Lääkäri kerto, että se johtuu, ei vuodosta rakossa eikä siirteestä, vaan siitä, että syön Plavixia ja Primaspania. Yhessä ovat myrkkyä limakalvoille, ja aiheuttaa niissä vuotoja. Siinä kattelin omaa virtsarakkoa sata kertaa suurennettuna, ja sielä näky pieniä punasia jälkiä. Ne oli kuulemma tähystimen aiheuttamia, ku tähystin osuu rakon seinämiin. Niinpä sitä ei turhaa ronkittu, vaan lopetettiin homma siihen. Rakko siis toimii niinku pitääki, mutta ongelmia aiheuttaa vähäinen diureesi. Rakko ei pääse puhistumaan, niinku normi diureesin kans, ku se rakon pintakerros poistuis pissan mukana. Mulla se pintakerros ei huuhtoudu pissan mukana, ja tekee pissan harmaaksi. Näytöllä pissassa leiju sellasia niiinku pieniä nahan riekaleita, ja ne on niitä, jokta silmällä katottaessa tekee pissan harmaaksi. Näkyvät labroissa, ja aina hälyttää, että pissassa on bakteerikasvua, vaikkei siinä mitään lääkkeillä hoidettavaa ookaan.

Sen jälkeen köpöttelin dialyysiin, eli polille. Eilen ei saatu muistikorttia tyhjennettyä, nii piti käyttää se tänään uuestaan. Ei sille mitään tehty, joten kahvikupin juotuani jatkoin matkaa kotia. Sattu sama taksikuski, joka vei ja toi viime maanantaina soittotunnille ja -lta.

Ostin kerran Siivouspäivä! :stä taulun, joka esittää afrikkalaista naista. Se oli sievä, mutta ei kertakaikkiaan istu mun kotiin. Niinpä lupasin lähettää sen mun ystävälle Helsinkiin. Hän kun on moninkertanen Afrikankävijä. Siitä on nyt 1.5v, ku aloin puhumaan asiasta, ja pakkasinki taulun lähtövalmiiksi. Vasta tänään sain sen kuitenki lä'hölle. Noh, parempi myöhään ku jne.

Piti nimitäin käyä poliisilaitoksella allekirjottaan passihakemus, ja matkahuolto on siinä vieressä.

Aikomus oli tulla taksilla pois, mutta ku keli oli mahottoman nätti, ja askel nousi kevyesti, päätettiin Marjon kans kävellä. Käytiin vielä matkalla kaupassa. Matkaa tuli n.1.5km mutkineen, ja ihmeen vähän väsyksissä olin kotia tullessa.

Soittivat vielä polilta perään. Kuulemma Virosta ei saa Baxterin 1500ml nestepusseja, joten pitää ottaa 200ml pussit. Onneksi on sitte auto alla, ettei tartte niitä käsin roudata. Pieni asia, ja kuulemma voin luottaa siihen, että oikiat nesteet oikeine määrineen on saatavissa Narvasta sinä päivänä, ku sinne mennään. Hyväpä se sitte, luotetaan siihen.

Kohtuullisen hyvää käyrää pukkaa. Mii sou häpi. Moikka!

Elämä antaa, elämä ottaa

Siinä se meni vapunseutu, ilmoja pidellessä. Oli sentään mukavaa seuraa, ku isä tuli lauantaina tänne yöksi. Käytiin kattoon Sannan uutta asuntoa, ja Sokerijussissa syömässä. Sitte tultiin tänne mun luo, ja laitettiin kesän road trippiä kasaan. Mukavaa, enää muuan viikko ja sitte lähtään. Ihanaa päästä vähän muihin maisemiin vähäksi aikaa.

Tänään sairaalassa juoksut jatku. Aamulla ekaksi kävin diabeteshoitajalla, joka laitto sensorin mahaan. Siinä se nyt tököttää tulevan viikon ajan. Laitan joku päivä kuvan siitä, jos saan aikaseksi kuvata. Lyhyesti kerrottuna, mahassa on sensori, joka mittaa kudosnesteen sokeripitoisuutta, ja tallentaa käyrää sokerien elämästä. Sensorissa on kiinni lähetin, joka lähettää dataa tuohon... motukkaan, eli oisko tuo joku vastaanotin. Mun pitää tallentaa kaikki vastaanottimeen; syödyt hiilarit, insuliinit ja liikkumiset. Viikon päästä kaikki tulostetaan, ja katotaan miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Siinäpä se lyhyesti.

Sitten menin pd-polille sovitusti. Sielä oli normi kuviot, eli paino, verenpaineet, ja pientä jutustelua, miten on menny. Dialyysikoneen korttia ei voitu tulostaa, ku oli joku hämminki, mutta käyn huomena uuestaan näyttään sitä toisen käynnin yhteydessä.
Lääkärin mielestä labrat oli "kohtuulliset", sen enempää en ees kyselly niistä. Otti puheeksi viimisen sairaalareissun, eli sen, ku alotettiin pitkävaikutteinen nitro. Kardiologi oli kommentoinu asiaa, että "korkean riskin sepelvaltimot", mikä tarkottaa huonoa, ajatellen mahollista siirtolistalle paluuta. Jos ei kommentti tuosta muutu, voi olla, että ei oo enää mitään asiaa siirtolistalle, ja loppuelämä menee dialyysissä.
Sain myös henkilökohtasia kiitoksia. Kuulemma pari potilasta oli nimeltä mainimmu mut polilla. Kuulemma oon (vertais-) tukenu heitä pre-vaiheessa tai muussa vaiheessa sairautta. Kerroin, että oon veispuukin Munuais- ja maksasairaat-ryhmässä ollu aika aktiivinen, että liekö peräisin sieltä. En nimittäin edes oo yhdistyksen nimetty vertaistukija, vaikka joskus oon senkin koulutuksen käyny. Niin tai näin, onhan se kiva kuulla, että on voinu olla avuksi, tai voinu helpottaa jonkun oloa tai rauhottaa mieltä. Kerran joku oli kyselly mun puh.nroa polilla, että voiskohan mulle soittaa vertaistukiasioissa. Hoitaja oli antanu numeron, mutta puhelua ei oo vielä ainakaan kuulunu. Tämäki juontaa juurensa tuonne veispuukin ryhmään. Pitää kyllä oikein erikseen mainita, että oon iteki saanu sieltä kovasti vertaistukea, ja on mitä mainioin ryhmä olemassa.

Kuva on Sokerijussin patiolta. piti ottaa tietysti ruoka-annoksestaki kuva, mutta unohin sen, joten patiokuva kelvannee.

Ruuan imeytymishäiriöki sai nimen, gastropareesi. Aika monipuolinen sairaus tää diabetes, sanoisin. Aina ilmenee kaikenlaista uutta ja jännää.

Kerroin tulevasta Viron reissusta, ja laitoin kotoa sähköpostilla hotellin osotteen sairaalaan ja nestemäärät, jotka tilataan Narvaan ekan yön hotelliin. Sinne tulee koko reissun nesteet, ja vaihdan niitä käsin matkan ajan. Mukavaa, ku ei tarttenu ku laskia nesteet, ja muu hoituu sairaalan kautta. On tehty helpoksi matkustaminen dialyysipotilaalle. Tai no... melko helpoksi.
Laitettiin seuraava poliaika lähtöä edeltävälle viikolle, että tankataan rautavarastot täyteen. Aikoivat antaa mukaan Zinacefiä, jos sattuu että matkalla iskee peritoniitti, nii voin alkaa ite lääkitä sitä heti. Lääkäriki tuntu olevan kovasti mielissään mun puolesta, että pääsen reissuun ja pois näistä kotiympyröistä.

Kohtalotoveri kävi kahvilla, ku tulin sairaalasta. Mukava oli turista niitä ja näitä. Puhuttiin vähän asiaa, ja kaikenlaista kevyempääkin. Hällä on häät tulossa, ja oliki mukava jutella ilosista ja onnellisista asioista.
Niinku edellisessä postauksessa lupasin, koitan jatkossa keskittyä enempi terveisiin ku sairaisiin asioihin. Nyt vaan menee vielä tää viikko näissä merkeissä. Huomena on virtsarakon tähystys, mutta  sitte voi taas miettiä muita aioita.
Ehkä tuo kardiologin kommentti pitää järjestää mielessä johonki muotoon, mutta aika se tekee siinäki tehtävänsä.

Mukavaa alkanutta toukokuuta. Moikka!

Sairaalasairaalasairaala. Yöks!

On vappuaatto, ja ulkona on kylmää vaikka aurinko paistaa. Just passeli päivä pysytellä kotona ja sisällä.
Viikko on menny tyystin sairaala mielessä. Tiistaina oli gastroskopia, eli mahan tähystys. Eka kerralla vajaa pari vuotta sitten, sain nii hyvän lääkityksen, että sitä muistelessa ei hirvittäny yhtään mennä tutkimukseen. Papereissa luki, että jos haluan esilääkityksen, tuleee mennä paikalle 30min aiemmin. Menin, ja totesin, että ei täällä oo hoitajaa, keltä pyytää mitään. Toiseksi, ku ihmisiä lappo salista ulos, jokainen näytti voivan hyvin. Niinpä menin ilman esilääkitystä saliin, ja petille.
Kurkku puudutettiin jollain aineella. se maistu pahalta, ja tuntuki pahalle, ennenku kurkku alko puutumaan. Sen jälkeen pitkälleen, ja suuhun sellanen suulake tms. Letku meni iisisti kurkusta ja mahaan asti. Sitte alko yökkäileminen, ja oksennus valu suusta tyynylle ja naamalle. Hoitaja hoki, että älä missään tapauksessa niele mitään, he koittaa pian lopettaa homman. Hoitsu kehotti myös välillä läähättämään, se helpottais oksennusrefleksiä, ja niin helpottiki. Myös piti välillä hengittää oikei syvään, ja seki helpotti. Kun letku viimein otettiin pois, laattasin hetken sängyllä, pyyhin naaman ja istuin kuulemaan tuloksia tutkimuksesta.
Koepalojen löydös selviää myöhemmin, mutta heti diagnoosina tuli jonkulainen ruuan imeytymishäiriö. Olin viimeksi syöny edellisenä iltana, ja kello oli kuitenki jo n.17 iltasella. Mahan olis pitäny tyhjetä siihen mennessä, mutta mulla ruokamassaa oli mahassa vielä reilusti. Aamulla olin juonu lasin simaa. Imeytymishäiriö ei kuitenkaan selitä sitä, miksi maha on kuralla jatkuvasti. Niinpä lähettivät ajan kolonoskopiaan, eli paksusuolen tähystykseen. Ite aallttelin siinä, että eipä oo kumma, jos on huono ruokahalu, ku maha on jatkuvasti täynnä ruokaa ku ei siirry suolistoon. Toiseksi, ku dialyysineste painaa mahalaukkua.
Vaiva on kuulemma diabeettista, eikä sille oikein voi mitään. Lääkäri puhu jostain antibiootista, mutta jätti asian nefrologin (munuaislääkäri) päätettäväksi. Mulla meni se vähän ohi, miksi sitä pitäis syyä. En halua yhtään ylimäärästä kuuria nyt, enkä myöhemmin. Pitää selvittää ens viikolla pd-polilla asiaa enempi. Kuulemma koepalatki ois sillon vastattuna.

Eilen sitte oli virtsateiden ultraääni. Tässä joku aika sitte tuli reilun viikon ajan veristä pissaa, ja menin sen vuoksi sairaalaanki. Vuoto loppu seuraavana päivänä, mutta nefrologi päätti tutkia, että johtuuko vuoto siirteestä. Eli sitä tutkittiin eilen.
Lisäksi oli sisätautien labraan aika ja sen jälkeen diabeteshoitajalle ja lääkärille.
Hoitaja anto ketoainemittarin. Oon joskus sellasen saanuki, mutta siitä on vuosia, eikä se oo enää tallessakaan. Mittaus näytti, että hyvät on, eli 0,2. Ketoaineet on sellasia... hmmm... Noh ketoasidoosi on diabeetikolle hengenvaarallinen tila, ja sen saa aikaan insuliinin puutos. Hengitys haisee etanolille, ja alkaa oksettaa. Sillon on syytä lähtä vauhdilla päivystykseen. Nyt ku mulla on oma ketoainemittari, on helppo seurata ketoaineitakin. Kun se nousee 0,6:een, on syytä ottaa lääkäriin yhteyttä.
Kyselin myös sensoroivan insuliinipumpun perään, mutta en kuulemma täytä kriteereitä. Pitäs olla vakavia ongelmia matalien tai korkeitten sokerien kans, ja mulla niitä ei oo. Eipä silti, oon tyytyväinen tähän omaani, ei-sensoroivaan pumppuun. Pyysin kuitenki saaha sensoroinnin erillisellä sensorointilaitteella, ja sen saanki maanantaina viikoksi vatsamakkaraan.
Monen vuoden tauon jälkeen pääsin lemppari endokrinologin vastaanotolle. Nimeltään Tapani Ebeling, joka käyttää aina kaikenmaailman autovertauskuvia. Tällä kertaa tosin autokouluvertauskuvia.
Ebeling on aikoinaan tehny mun kohalla hyviä päätöksiä hoitolinjauksista nii diabeteksen, ku jalkapohjassa olleen ruusun hoidossa. Kenenkään muun viime vuosina mua hoitaneen sisätautilääkärin en antais tehä mitään radikaaleja muutoksia esim. diabeteksen hoidossa. Tietysti makunsa kullaki, mutta voin lämpimästi suositella häntä nii diabeteksen, ku diabeetikon jalka- ja haavaongelmien hoidossa.
Hän kirjotti glukageniä, sellasta diabeetikon hypoglukemian (matala verensokeri) ensiapua. Siinä vaan pitäis olla toinen ihminen sitä pistämässä. Toisaalta taas, ku ei mulla oo enää noita tajunnanmenetyksiä matalien sokereitten vuoksi, nii eiköhän tässä pärjäillä. Sen voi ottaa sitte mukaan mökille tms. Siinä on kuiva-aine pullossa ja neste ruiskussa. Hädän hetkellä neste laitetaan pulloon, sekotetaan ja vedetään takas ruiskuun, ja pistetään potilaaseen. Noin saa äkkiä glukoosia kroppaan, ja tajuton diabeetikko palaamaan tajuihinsa. Siinä pieni infopläjäys.

Pitkäaikanen sokeri, eli hba1c oli 7.7. Ärsyttävää, se oli nimittäin noussu 6.5:stä. Arvasin, että se nousee, ku viikolla söin monena iltana yhestä karkkipussista sen verran, että sokerit meni sekasin. Toki noin isoon nousuun tarvitaan vähän muutaki ku yks pussi karkkia.
Tuo hba1c, eli hobis, on sellanen, joka näyttää viimisen n. kuukauden ajalta verensokerien keskiarvon. Sen tulis olla tuossa jossain 6-7 paikkeilla, ja lääkäri kyllä kehu tätäki kiitettäväksi, mutta mulle se ei riitä. Kun se on ollu pitkään parempi, nii aion saaha sen entisella tasolleen pikimmiten. Kroppakaan ei jouvu niin koville, mitä parempi hobis on.
Lisäksi oon joutunu tekeen erityisiä testejä itteni kanssa, että löytyy passelit insuliinit yöaikana. Niinku oon monesti kertonu, nii öisin mun läpi huilaava dialyysineste on makiaa. Nii makiaa, että kehon läpi menee yössä vajaa kolme kiloa sokeria. Pumpulle piti siis löytää sopivat säädöt yöajaksi.  Onneksi sillä voi tehä joka vuorokauden tunnille omat säädöt, joten vaati vähän aikaa, että passelit määrät löyty. Tää ei varmaan sano kellekään mitään, mutta kerron kuitenki.
Eli kun alotan dialyysin illalla, säädän pumpun 190%:iin 6.5h:ksi, kun dialyysi kestää yhteensä 9h. Aikaa ja määriä piti hakia jonku aikaa, ku jään yleensä hoidon päätyttyä vielä nukkumaan. Piti ottaa huomioon, että kun sokerinen neste poistuu vatsaontelosta, sokerit romahtaa. Niinpä se otti aikansa, että sopiva suhde ajan ja insuliinin suhteen löyty. Nää on niitä ihmiskokeita, mistä oon veispuukissa esim. vihjaillu. Tästä myös lääkäri kyseli tarkemmin. Kerto myös, että tällä lailla, väikka häneläki on vuosikymmenten kokemus diabeetikon hoitosta, hän oppii uutta taudin varsinaiselta asiantuntijalta. Mikä onki ihan totta, kyllä tässä on aikojen saatossa aikamoisesti oppinu diabeteksesta ja sen hoidosta.

Eilinen ilta meni sitte telkkaria kytätessä, ja valvoin pitkään, ja hoidonki alotin vasta joskus kahen maissa yöllä. Aattelin, että ku Marjo tulee 12:ksi, on hoito päättyny ja nousen ylös. Toisin kuitenki kävi.
Kellon muistutus alko piippattaan ysiltä, ja nousin kattoon miksi se huutaa. Oliki tälle aamulle varattuna labrat OYS:ssa. Ei muuta ku ylös sängystä, ja ettimään lähetettä.
Labrat oli kyllä valmiiksi määrättynä OYS:n järjestelmässä, mutta olikohan se puolivuosittain, ku pitää labraan mennessä ottaa SPR:n lähete matkaan. Osa näytteistä menee SPR:lle tutkittavaksi tai käsiteltäväksi, en oo ihan varma. Jotenki se liittyy valkosoluihin, sen tiiän. No lähete löytyki yllättävän iisisti, vaatteet päälle, mittari alle ja labraan. Sielä ottivat 15 putkea verta. Munuaispolilla on ns. kolmen kuukauden- ja puolivuotispaketti. Sillon otetaan enempi labroja, ja selvitetään kaikki, mikä liittyy elinsiirtoon. Multaki otetaan niitä nyt, vaikka en siirtolistalla ookaan. Pysyy paremmassa kunnossa, ku tarkkaan katotaan ja tutkitaan jatkuvasti.

Onneksi loppu arkipäivät tältä viikolta, muuten ois varmasti jostain ilmaantunu joku syy lähtä sairaalaan. Ei kiitos enää. Paitsi tietysti ens viikolla. Maanantaina laitetaan aamulla se sensori, ja samana päivänä on myös pd-poli. Tiistaina on sitte virtsarakon tähystys urologian polilla. Sitä seuraavalla viikolla on maanantaina sensoroinnin lopetus ja keskiviikkona paksusuolen tähystys, eli kolonoskopia. On sairaalassa juoksemista ihan riittävästi. Jospa sitä sitte sais olla taas vähän aikaa rauhassa. Tai vähintään löytyis syy esim. pitkään kesktäneelle kuramahalle

Semmosta mun vapunalusviikkoon. Ei oo kumma, jos mielessä ei pyöri muutaku nämä sairausasiat.
Lupaan, että kuhan tilanne vähän rauhottuu, alan ajatteleen jo muitaki asoita. Pakkoki on, ku en halua olla, edellisestä postauksesta voimaantuneena, ihan vaan sairas. Oon vaan tavallinen Lellu, ja se ois aika palauttaa mieleen.
Mukavaa vappua, ja ollaan varovaisia niitten kuohareitten kans. Eikä kaveria jätetä, ulkona on ihan pirun kylmä, vaikka lämpimältä näyttääki. Moikka!

Ei selviytyjä, vaan romahtaja

Oon aikojen saatossa miettiny, että miksi ihmiset kutsuu joitain selviytyjiksi, tai taistelijoiksi. Niinku mua esimerkiksi.
En oo koskaan kokenu, vaikka pitkään ja paljon oonki sairastellu, että elämä ois jotenki taistelua. Tai että olisin erityisesti selviytyny jostain. Kokemuskoulutuksissa oonki aina kertonu, että kuvitelkaapa ittene makaamassa kotona jalka kipsissä, ja tulee vessahätä, tai jano. Mitä ihminen sillon tekee? No se haalautuu vessaan, ja käy juomassa, ja menee ehkä takas pötköttään. Vaikka hän raahautus lattiaa pitkin, pääsemättä ylös, kyllä siinä keinot keksii. Harva jää sänkyyn makaamaan, ja kuolee janoon tai kusee alleen, aikuinen ainakaan. Se on perustarpeiden täyttämistä, ei selviytymistä.
Lisäksi sanoissa taistella ja selviytyä on sellanen ikävä kaiku. Ihan ku mun elämä ois jotai suurta taistelua tai tappelua, mistä pitää selvitä. Ei, se on ihan tavallista elämää. Sitä samaa, mitä sinä ja muut elää. Mun kohalla se on vaan muotoutunu tämmöseksi. Herään aamulla niinku kaikki muutki ihmiset, ilosena (tai no, melkein ainaki) ottamaan vastaan uuen päivän. En taistelumielellä miettimään, että mitenkähän tämän päivän selviäis, ja millasilla taisteluilla. Ehei, ei sinne päinkään!

Otetaanpa esimerkiksi viime kesänen keuhkokuume. Makasin kotona 10 päivää korkeassa kuumeessa. Läheiset sattu just sillon kaikki olemaan reissussa, joten heitä ei voinu pyytää avuksi. Kuumetta alentava lääke ja yskänlääke loppuivat. Soitin Riitulle, joka kävi apteekissa, kaupassa, ja vielä siivos täällä, että mulla on helpompi olla kotona. Ennen pitkää paranin keuhkokuumeesta, mutta en siksi, että oisin jotenki taistellu jostain. Ehei, hakeuduin sairaalaan, ja makasin sielä kipiänä, voimattomana, avuttomana ja toisten armoilla vajaan viikon. Ei mun tartttenu taistella mitään bakteeria vastaan, ku antibiootit hoiti taistelun mun puolesta. Enkä kokenu olevani selviytyjä, ku minähän olin sairas ja voimaton, ja seki keikka ois voinu päättyä viikatemiehen matkaan.
Totta tietysti on, että mitä enempi kohtaa vastoinkäymisiä, sen vahvemmaksi tulee. Vai pitäskö siitäki sanoa, että kaikkeen tottuu. Mulle ei oo maailmanloppu se, että joudun sairaalaan, tai jotaki paikkaa leikataan, tai edes dialyysit ei oo vielä syösseet mua raiteiltani. Myönnettäköön, että välillä vituttaa kyllä niin, että veri lakkaa kiertämästä. Mutta arki se on silti hoidettava, vaikka pää kainalossa.

Arki on kyllä ollu monessa kohtaa pelastus. Joskus ku oikein pännii tää kaikki, ei tartte ku hetki katella muita ihmisiä. Maailma jatkaa kulkuaan, eikä ketään kiinnosta, miltä musta tuntuu. Äkkiä olo muuttuuki sellaseksi, että mitä mää pillitän, maailmassa on paljo isompiaki murheita ku joku dialyysi. Sentään vielä henki pihisee, ja saan kävellä omilla jaloillani. Saan mennä mukkumaan ja nousta aamulla ihan ite, ilman toisten apua jne jne.
Seki kyllä on myönnettävä, että en mää ois yksin jaksanu tätä kulunutta vajaata kahta vuotta dialyysissä. On ollu sekä henkisesti että fyysisesti raskasta. Kaikki nuo sydänvaivat vielä päälle. Enempi ku taistelua ja selviytymistä, elämä on kuitenki elämistä ja totuttelua uuteen elämänvaiheeseen, siihen iisimpään. Niinku Sanna sanoo, että elämä on nyt tällä hetkellä tämmöstä, ja tulevaisuudessa jotain muuta. Niinku onki. Kyllä nyt on vähän hitaampaa ja iisimpää elo, ku pari vuotta sitten. Tavotteet ja ehkä unelmatki on muuttuneet, ja enempi elää hetkessä. Tietysti mulla on odotuksia tulevaisuudeltaki, terveempiä, liittyen siirteen saamiseen, mutta ne on nii kaukasia, ettei tässä oo aikaa elää sitku-elämää.

Jos sanotaan, että on selviytyjä, onko sillon lähtökohtasesti romahtaja? En halua olla selviytyjä tai taistelija, vaan haluan olla se, joka on välttyny romahtamasta. Pieniä kyykkäyksiä on kyllä ollu, paljonki, mutta aina on ollu perhe ja vahva tukiverkosto ympärillä. Jopa tuntuu, että tää sairastelu on entisestään vahvistanu mun perheen, ja perheitten välejä. Kaikki lähellä elää vahvasti mukana, ja kaikki on kestäny hyvin, ainaki näennäisesti, mun kiukuttelut ja romahtelut. Läheiset koittaa parhaansa mukaan helpottaa mun elämää, ja keventää taakkaa. Kuitenkan eivät anna mun jäähä kotia homehtuun, vaan haalaavat kaupungille, mökeille, retkille ja reissuille. Esimerkiksi kesällä lähtään isän ja Sannan kans Viroon road tripille, ja matka on suunniteltu mun tarpeita ajatellen. Vireillä on myös yks toinen iso projekti, joka toteutetaan siksi, että mulla on erityistarpeita.
En kyllä ees jaksa käsittää, mitä niin hyvää oon tehny, että mua on siunattu tällä ja näillä perheillä.  Huoh.

Näihin kiitollisiin ajatuksiin. Moikka!.

Kriisistä kriisiin

Niinku oon jo kertonu, on paino noussu dialyysien aikana 14kg. Muutenki ulkonäkö on muuttunu, ja sitä myöten kai jonku läskikriisinkin pukannu päälle. Tai siis läskimahakriisin.

Kävin aamulla silmälääkärissä. Oottelin käytävällä, ja katoin jo kaukaa, tai siis enhän ees nää kauas, ja vielä vähemmän puudutus- ja laajenuustipoilla sumennetuilla silmillä. Eli kolmen metrin päästä, ku paikalle saapu diabeetikko. Mistäkö sen tunnistin? No siitä, että olemus on hieman pöhöttyny, silmät ehkä vähän turvoksissa. Niinku ois ottanu häppää muutaman päivän liikaa. Posket punottaa, hartia- ja rinnanseutu on monesti aika jykevät. Sormet on hieman jäykistyneet, ja hampaat huonossa kunnossa (jos niitä ei oo korjailtu)  ja jaloissa tai kävelyssä mahollisesti jotain ongelmia.

Noin 15v. sitte, ku istuttiin ystäväni Anun kans Kuopiossa baarissa, tuli pari miestä jututtaan meitä. Hetken päästä kuiskasin Anulle, että tuo toinen jäbä on diabeetikko. Anu ihmettelemään, että mistä tiiät, onko hää sun tuttu? Vastasin, että käsistä. Miehellä oli samanlaiset kädet ku mulla, vaikkei Anu niissä yhtäläisyyttä nähnykään, mutta minä näin. Kysymys miehelle varmisti asian.

Sama juttu on siirtopotilailla. Iho muuttuu ruskiaksi, tai sellaseksi jännän väriseksi, posket on ainaki aluksi pullollaan kortisonin vaikutuksesta. Niitä kutsutaan kuukasvoiksi. Ajan myötä nuo piirteet vähän tasottuu, mutta ruskehtava väri jää niin kauanksi aikaa, ku syö hyljinnänestolääkkeitä. 

Se voi olla kallis paukku, jos kovasti on hankkinu iholleen passelia kosmetiikkaa, ja yhtäkkiä naaman väri muuttuuki täysin. Mulla ei muuttunu kovin radikaalisti, koska syön edelleen pientä määrää hyljinnänestolääkettä.

Ei liene ihme, että jonkunlaista kriisiä pukkaa. Oon ollu aika hoikka vuosikaudet, eikä mua tää paino muuten haittaakaan, paitsi tuo iso maha. On niinku ois pitkällä raskaana. Ärsyttävä! Etenki ku vaatteet ei mahu päälle. Housut jos passaa jaloista, ei mahu vyötäröstä. Ja jos mahtuu vyötäröstä, lahkeet lepattaa tuulessa.. Verkkarityyppiset housut onki nyt se kaikista paras ratkasu mulle.

Ulkonäkö ei oo koskaan ollu isossa roolissa mun elämässä. En myöskään oo koskaan arvottanu ittiäni tai muita ulkonäön perusteella. Ne on ihan muut asiat, joilla on merkitystä. Kuitenki nyt, ku oma ulkonäkö on radikaalisti muuttunu, huomaan ajattelevani omaa ulkonäköä paljon enemmän. 

Ihmiset ympärillä ei suhtaudu asiaan ollenkaan samalla lailla. Osa on kehunu pyöristyneitä poskia ja muhkeampaa olemusta. Se onki ihana ollu huomata, että vaikka ulkoinen minä muuttuu, ihmiset näkee mut edelleen samanlaisena ku aina ennenki. Se kai se on tärkeintäki, joten ehkä mun on parasta unohtaa koko asia.

Tällä erää.

Kävin siis silmälääkärillä aamulla. Luulin, että laittavat avansis-injektion, mutta se oliki kontrolliaika.

Silmien tilanne oli rauhallinen, ja viime kerrasta näkö oli parantunu. Edellisellä kerralla oli kaks tai kolme antibioottikuuria menossa, ja se sumentaa näköä. Myös korkia verensokeri huonontaa hetkellisesti tarkkaa näköä. Nyt se oli kuitenki ennallaan, ja seuraava meno on kolmen kuukauen päästä.

Eilen kävi apuvälinelainamosta tyyppi laittaan vessanpönttöön sellasen korotuksen, että siitä siitä pääsee paremmin ylös. Siinä on myös käsinojat, että voi vaikka nojailla pöntöllä istuessa. Nyt jos maha menee vielä sekasi, voi siinä turvallisesti vaikka nukkua, ku ei pääse tippumaan  Lisäkis toivat suihkutuolin mun vanhan ja pienen jakkaran tilalle. Laitan myös kirvesmiehelle tilaukseen saunajakkaran, missä on kaks porrasta, nii on iisimpi nousta lauteille. Sitä ei kiutenkaan kaupunki maksa, sillä sauna ei oo ihmisen perustarve.  Minä taas oon sitä mieltä, että se kyllä on suomalaiselle perustarve, jota ilman voi huonosti.

Ai nii! Käytiin maanantaina hakeen se pyörä uimahallilta. Se on kolmipyöränen, ja siinä on hassusti eessä kaks rengasta. Ajoin sen uimahallilta kotia, ja aika rankka reissu se kyllä oli. Matkaa on tasan 2km. En oo en ohitusleikkauksen jälkeen ajanu pyörällä, eli melkein kahten vuoteen. Arvata saattaa, että pyöräilylihakset oli täysin muuttanu olomuotoaan, ja valunu Oulun kaupungin viemäriverkostoon. Pitää vaan jatkaa harjotuksia, nii jospa sitä voimaa alkais pikkuhiljaa kertymään.

Oltiin Marjon kans sitä mieltä, että tuon soveltavan liikunnan välinelainaamon markkinointi on täysin mitätön, ku ei siitä kukaan tiedä. Sellasetkaan, jotka on toimineen vuosikausia asian parissa. Joten käykääpä kattoon täältä, mitä kaikkia jännää Oulun kaupungilla on lainattavana erityisliikkujan tarpeisiin.

Tällä viikolla on ollu kaks soittotuntia. Maanantaina se perus, ja eilen toinen. Olikohan se nii, että eilinen korvaa kevään viimisen tunnin, joka jää pitämättä. Maanantaina meni vähän nii ja näin, mutta eilen meni jo paremmin, ku olin viittiny harjotella läksyä. kohta ne sitte loppuuki tältä keväältä.

Pitää alkaa päiväunille. Valvoin illalla kahteen saakka, ja herätyskello soi kasilta. Ihan liian aikanen herätys mulle tollanen. Hui ja moikka!

Nyt on coolia

Nyt on todella coolia. Meitsi köpöttelee mopon kans ku vanha tekijä.
Lääkityksen muuttamisen jälkeen oon kävelly vajaan parin viikon aikana varmasti enempi, ku koko alkuvuonna yhteensä. Aika nousujohteista on ollu, ja eilen kävelin 2.2km Sannan luo. Kuvaavaa on, että oon aikonu siitä asti ku muuttivat Toivoniemeen reilu vuosi sitte, kävellä sinne. En oo jaksanu. Aikaa meni eilen reilu tunti, ja istuskelin välillä, ja otin iisisti. Oli se kuitenki semmonen suoritus, että tämänpäiväinen äänestysreissu vajaan kilsan päähän tuntu melko raskaalta. Ihanaa on kuitenki liikkua vähän kauempana ku omassa korttelissa.
Kuvituksena onki muuan kuva eiliseltä reissulta.

Kevään myötä eteen tuli takkiongelma. Mulla ei oo sopivaa kevättakkia. Oon ollu ulkona toppatakki päällä, ja se on jo ihan liikaa. Hiki valuu. En millään raskis ostaa uusia isompia vaatteita, ku oon täysin vakuuttunu siitä, että ku joskus hamassa tulevaisuudessa saan siirron, lähtee myös nänä n.10 pd-hoidon tuomaa kiloa. Sitte kaikki jää isoiksi. Vaan ku ei kai sitä voi pienissäkään hillua.

Maha on rauhottunu, ainaki toistaseksi. Nyt on neljäs päivä ilman Lopexia, ja maha on pysyny hyvänä. Kop kop kop, ettei vaan nyt menis sekasin. Tuli aika sinne vatsan tähystykseen ja se ois ei ens, vaan seuraavalla viikolla. Jos maha on edelleen rauhallinen, perun sen ajan. Josko se sitteki ois vaan jotai väliaikasta, joka meni jo. Tuli myös ajat pissarakon tähystykseen ja virtsateiden eli alavatsan ultraan. Se pitää käyä, jos verta vuotaaki esim. siirteestä. Tai vuosi, eihän sitä oo enää tullu. En halua yhtään ylimäärästä tutkimusta, missä mennään ihon alle. Ei yhtään ylimäärästä ronkkimistä, kiitos.

Mieli on piristyny ihan reippaasti viime aikoina. Syynä siihen on tuo kohtentunu liikuntakyky. On mukavaa, ku voi hakia jotai tavis ruokaa tavis kaupasta, eikä tuosta naapurikaupasta vaan. Oon käyny muutaman kerran kaupungilla syömässä, ja tänään käytiin Sannan kans vaalikahvilla, ku olin käyny äänestään.
Viikolla käytiin Marjon kans otattaan passikuvat, eli kesän lomareissun eka vaihe on polkastu käyntiin. Teki mieli sanoa, että voitko photosopata posket vähän kapiammiksi. Posket ku on niinku hamsterilla. Tiistaina käyään viimein hakeen se kolmipyörä mulle uimahallilta. Nyt oon varma siitä, että jaksan sen ite polkia kotia. Aiemmin en oo ollu läheskään varma asiasta. Mukavaa, ja sitte reviiri laajenee taas vähän etäämmälle. Muutenki pientä projektia pukkaa, ku meinattiin osallistua Siivouspäivä-tapahtumaan.

Tässäpä nyt vähän viimeaikasia kuulumisia.. Palataan asiaan taas jonaki päivänä. Moikka!

Kuntokuurilla

Ei ollu hyvä päivä viimeviikolla, että oisin hakenu sen pyörän. Eikä sen jälkeenkään. Olin jo ihan varma, että kuolen sydänkohtaukseen. Liikkuminen on ollu nii raskasta, että kauppaan mennessä on pitäny pysähtyä lepäämään. Kauppaanhan on meän ulko-ovelta matkaa ehkä kokonaiset sata metriä. Niin ollen arvelin, että ihan kaikki ei oo kunnossa.
Menin eilen päivystykseen valittaan, että ei oo mitään akuuttia, ihmetyttä vaan tää voimattomuus. Ihan niinku ennen oharia ja ennen pallolaajennuksia.. Mun taustalla, ohari 7/2013 ja kolme pallolaajennusta 12/14, ei tarvinnu ihan kauheesti valittaa, ku petipaikka oli valmiina.

Troponiini eli tni, sydänentsyymi oli vähän koholla, 0,09 ku se normisti on alle 0,05. Se on heitelly pitkin kevättä aika paljon, ja korkeimmillaan se oli viiden pinnassa. Sillon se kuitattiin jollaki syyllä, ku kuulemma jos ois sydänkohtaus, se ois vaatinu vajaan viikon laskeakseen normi tasolle, vaan mulla se laski seuraavaan päivään. Oon siis pelänny, että sydän pettää, ja etenki liikkuessa, ku se on ollu nii juuttaan hankalaa.
Jäin osastolle yöksi, jotta kardiologi kattoo aamulla tilanteen. Katto sydämen ultralla, eikä sielä eikä sydänfilmissäkään ollu mitään uutta. Kuulemma voin ihan huoletta liikkua voinnin mukaan, eikä tartte pelätä viikatemistä., eikä yhtään infarktia ollu havaittavissa. Mulle ne tulee oireettomina, ja siksi pelkään niitä. Jokainen pistos tai nipistys mikä rinnassa on, saa mut pelosta jäykäksi. Kaveri kyllä sano, että ne nipistykset on ihan vaan kevät, joka rinnassa oireilee. Niinku se nyt on olluki, ku ei oo syytä pelätä mitään kummempaa.
Voimattomuus selittyy sillä, että eihän tuo mun sydämeni oo enää iskussa. On noita toimenpiteitä, kalkkeutuneet suonet joka puolella, joku paksuuntuma sydämen seinämässä, eikä pumppausteho oo tietenkään entisellään. On päässy vähän karstottuun.
Myös koko syksyn laskenu yleiskunto, ja ku röörit avattiin taas vuodenvaihtessa, ja aloin kuntoutuun, tuli peritoniitti (vatsakalvontulehus) ja keuhkokuume yhtäaikaa. Niistä on nyt kuukausi, joten ehkä on vielä toipuminen kesken niistäki. Tiedä häntä. Mutta että lopputulos oli se, että meikä on ihan voimaton.
Hoidoksi  sain pitkävaikutteisen nitron, jota syön päivittäin. Kohtausta varten olevaa nirtoa en saanu, koska ei oo oireita.
Nappasin aamulla sairaalassa ekan lääkkeen, ja iltapäivällä Marjon kans kävellessä kaks korttelia kierrettiin yhen pysähyksen taktiikalla. Se oli kyllä pienimuotonen erävoitto mulle. Nyt hulluuksissani suunnittelin jo lähteväni huomena Rotuaarille köpötteleen, ja ens viikolla ehkä vielä vähän pidemmälleki. Eli kunnonkohotuskuuri on alkanut.
Ihanaa saaha tietää, että ehkä jaksan vielä joku päivä kävellä kilsan matkan torille, ja että reviiri laajenee taas vähän pidemmälle ku lähikauppaan. Pitää soittaa ja kysyä, saisinko sen pyörän nyt lainaksi, ku viime viikko meni ihan mylälle. Jospa sillä nyt jaksais vähän ajellaki.

Soittotunnilta oli vapaata, ku oli pyhä tän viikon maanantaina. Läksynä on tango nimeltä Lasihelmiä.
Sitä on ollu mukava treenata, ja mikä hienointa, oon soittanu nuoteista. Aika hidastahan se on, ja hankalaaki. Sentään nuotit on nyt sen kokoset, että nään niistä jotain. Edellisellä tunnilla Seija hoksas, että suurennetaan ne A3:lle. niin tehtiin, ja nyt on ihan eri fiilis opetella. Oispa tajunnu jo aiemmin, nii oisin ehkä jo oppinu sen Vanhoja poikia viiksekkäitä. Sitä ku en koskaan oppinu, ku meni jo mielenkiinto ku piti suurennuslasin kans tihrustaa, ja ku soittaessa tarvii välttis kahta kättä, ku pitää vetää ilmaa palkeisiin. Ehkäpä sitte joskus opettelen senki vielä.

Tänään laiteltiin Marjon kans vähän parveketta. Suunniteltiin kukkia ja muita juttuja sinne. Ai että, siitä tulee nätti ja viihtyisä. Kuvia myöhemmin. Huomasin muuten senki, että en oo vielä laittanu täältä uudistetusta kodistakaan mitään kuvia, joten niitäki luvassa jonaki päivänä.

Lähen nyt sohvalle makoileen, ku niskat on ihan juntturassa liian matalan tyynyn jäljiltä viime yönä. Se on moikka!

Anna Ahti ahvenia, Pekka pieniä kaloja

Taas on sitte viime tekstin tapahtunu kaikenlaista pientä.
Ensinnäki sunnuntaina oli suvun pilkkikisat. Sinne oli tarkotus lähtä, ja lähinki, vaan en pilkkimään. Edellinen yö meni nimittäin vessan pöntöllä pilkkiessä. Maha meni sekasin, ja muuan tunti yöllä sitte pöntöllä. Lähin kuitenki mukaan, ku maha rauhottu siinä määrin. Otin pikku päikkärit ku muut istu jäällä. Kelikään ei ollu mikään paras, joten ei harmittanu se, ettei sais aurinkoa.
Pokaali meni tätin miehelle, niinku edellisenäkin vuonna. Sanna kuitenki tuli ikäänku toiseksi, ku oli saanu kalan pilkkiin, muttei saanu sitä ylös avannosta. Koko kisoissa jäälle saatiin yks vaaksan mittanen ahven, jolla tuli voitto. Kuvassa on kiertopalkinto, johon saa kaiverruttaa nimensä, ja voittaja saa myös pokaalin koristamaan takan reunustansa vuodeksi. Mullahan ei oo takkaa, nii ei harmita nii paljon vaikkei pokaalia saiskaan. Kisat on joka talvi, ja tää oli kuudestoista kerta, eikä mulla oo yhtään kiinnitystä pokaaliin, vaan eipä oo Sannallakaan. Äitillä niitä taitaa olla, yks ainaki.

Pilkkikisat oli Olhavassa, ja me Sannan kans ajeltiin niien jälkeen vielä Keminmaahan käymään isän luona. Sieltä sitte illalla kotia. Oli pitkä päivä, ja sen kyllä huomas, ku väsytti illalla nii vietävästi.

Manantaina otin vihdoin härkää sarvista, ja soitin pd-polille. Pissa oli ollu veristä jo reilun viikon ajan. En nyt tarkota, että vähän punertavaa, vaan veristä. Todella veristä. Nii veristä, että paperi muuttu pyyhkiessä punaseksi. Alkuun epäilin kuukautisten tekevän temppujaan, mutta lähempi tarkastelu osotti sen olevan virhearvion.
Sain polilta sen vastauksen, mitä en ois halunnu kuulla, ja siksi välttelin sinne soittamista. Piti lähtä päivystykseen.
Sielä vanhat kuviot, paitsi että tällä kertaa laittoivat luukulta suoraan sisätautilääkärille, ku yleislääkärille oli nii pitkä jono, ja olin selvästi sisätautilääkärin tarpeessa. Siinä säästy parisen tuntia jonotusta.
Ottivat veri- pissa- ja dialyysinestenäytteet. Pissasta löyty sitä samaa vanhaa suttusta sekaflooraa, ja alottivat antibiootin siihen. Yöksi piti jäähä osastolle, ku troponiini eli sydänentsyymi oli vähän koholla. Sydänfilmissä ei näkyny kuitenkaan mitään uutta, joten en hätääntyny itekään asiasta.
Veivät eka tarkkailuosastolle, ja sielä kerkesin syyä iltapalan, nii vaihetttiinki nelikakkoselle, eli tulehdusosastolle.

Aamulla lääkärinkierrolla lääkäri ei oikei osannu sanoa mitään, ja aiko soittaa nefrologille. Nefrologi, eli mun hoitava lääkäri oli sanonu, että laitetaan lähete urologille, ja selvitetään mistä veri vuotaa, ja voin lähtä kotia oottelen sitä aikaa. ku laittavat postissa tulemaan. Sydänentsyymi ei ollu noussu edellisestä illasta.
Tänään nefrologi soittiki mulle, vastauksia viime viikon keuhkokuvasta. Se oli puhdas keuhkokuumeen jäljiltä. Kerto myös, että jos verta vuotaa virtsajohtimista, ja siitä tulee riesa, poistetaan toimimaton siirre. Se ilmeisesti aiheuttaa jo sitä hiivasuutta, ja jos toinen ongelma tästä nyt kehkeytyy, nii päästään vähemmällä ku napsastaan koko paska pois. Mitäpä sitä toimimattomalla siirteellä tekee, joka aiheuttaa vaan ongelmia. Nyt vielä ku en pääse tän vuoden puolella siirtolistalle, on hyvää aikaa hoitaa tämmöset asiat alta pois. Vaikkaki kovasti toivon ja ootan, että tilanne tasaantuu. Aika raskasta on tää, ku jatkuvasti on jotai vastoinkäymisiä. Onneksi kuitenki dialyysit sujuu hyvin (kop kop kop) Se on nimittäin pääasia.

Toinen asia, mikä painaa mieltä, on se, että ku en taho jaksaa mitään.Yleiskunto on nii huono. .Jatkuvasti ku on jotai vastoinkäymisiä, ei kerkiä toipua entisistä, nii uutta jo pukkaa. Lisäksi dialyysit on sillä lailla rasittavia, että päivät on yleensä joko hyviä tai huonoja. Huonona päivänä huimaa, ei oo ruokahalua, mahollisesti huono yö takana. Hyvinä päivinä taas vointi on hyvä, ei huimaa nii pääsee liikkeelle. mieli halajais enempiki ku mihin fysiikka antaa myöten. Ootan sitä päivää, että jaksan lähtä kävelylle jonneki vähän pitemmälle, vaikka torille. Ilman, että saa jännätä millon loppuu kunto, ja pääseekö jalan takas kotia, vai pitääkö soittaa taksi.

Jos huomena on ns. hyvä päivä, käyään Marjon kans hakeen mulle se kolmipyöränen polkupyörä. Se vähän laajentais reviiriä, ja jospa sitä myötä mieliki vähän kohenis. Kelit on mitä on, mutta se ei mua haittaa, eipähän tuu hiki nii herkästi.

Jos teillä on jotain toiveita, mistä haluatte kuulla, nii kertolaa ihmeessä! Toiveita voi jättää kommentteihin, veispuukkiin tai sähköpostiin osotteeseen awsop.blog@gmail.com Myös risuja ja ruusuja saa laittaa, tai vaikka ihan vaan kuulumisia. Kaikki palaute kelpaa!

Tällä kertaa ei muuta ku moikka!

Lepää rauhassa

Hän, joka on seurannu Emmerdalea tietää, että tänään sarjassa vietettiin Gennien hautajaisia. Oikiassa elämässä tänään on myös Anun kuoleman 19. vuosipäivä.
Tarkotus oli, että antaisin asian nyt jo olla, että en laittais someen mitään asiasta. Laitoin kuitenki, ku tuntu että ois ollu väärin olla laittamattakaan. Nyt kuitenki on tullu aika antaa sen olla. Syntymäpäivä vajaa kolme viikkoa sitte meni ihan hyvin, enkä maininnu siitä mitään. Aika alkaa olla mun kohalla kypsä siihen, että sitä ei tartte enää julistaa. Mielestä eikä sydämestä se ei katua koskaan, eikä muutu vähäpätösemmäksi. On jo kuitenki nii kauan kuolemasta, että on ihan tervettä olla julistamatta sitä enää, ja keskittyä jatkamaan omaa elämää, ja keskittyä omaan hyvinvointiin.

Oma elämä jakaantuu tasan kahteen osaan; elämään ennen Anun kuolemaa, ja elämään jälkeen sen.
Olin ollu opiskelemassa, ja muuttanu just takas Iihin. Anu asu omillaan, ja alettiin ikäänku tutustua toisiimme aikuisina. Kolme kuukautta kerettiin sitä tehä, ja sitte Anu menehtyi äkillisesti ja yllättäen. Siitä alko sellanen myllerrys, että voinen olla ilonen siitä, että jotakuinki järjissäni selvisin.
Alkuaika oli sellasta, että ku kävin töissä, ja piti levätä, nukuin illat ja öisin en saanu nukutuksi, ku en uskaltanu mennä nukkumaan. Pelkäsin, etten enää herää. Pelkäsin myös unia, joita näin. Ei niissä mitään kamalaa ollu, mutta Anu seikkaili unissa, enkä osannnu käsitellä asiaa. Joten parempi oli valvoa. Eihän se pitemmän päälle ollu ollenkaan hyväksi, ja niinpä hankin unilääkkeet, jotta jaksoin käyä röissä ja olla niinku muutki ihmiset.
Aika ennen hautajaisia meni ihan sumussa. Purskahtelin spontaanisti itkuun, ja töissä piti aina juosta  vessaan poraamaan. Hautajaisista muistan jotai pieniä pätkiä, niinku esimerkiksi sen, miten multa kopisee arkun kanteen ja sen, miten mun täti lohdutti mua haudalla.

Olin hakenu Satakuntaan, mistä olin just valmistunu lähihoitajaksi, ammattikorkeaan. Kuukausi kuoleman jälkeen oli pääsykokeet, jonne menin ja pääsinki kouluun. Kevät ja kesä Iissä meni ihan täysin eristäytyneenä. En käyny missään juhlimassa, vaikka sitä varmaan muuten oisin harrastanukki. Vappuna oltiin sovittu että pidetään kaverien kans naamiaiset, ja mennään sitte kylille. Menin juhliin, join yhen kaljan ja lähin kotia. En uskaltanu nähä ihmisiä, ku pelkäson että romahan jos joku tulee kyseleen jotain.
Syksyllä ku muutin Satakuntaan takas, oli se kauheen vapauttavaa. Muutamille kavereille olin kertonu tapahtuneesta, mutta muuten sain olla ihan Leena vaan. Kukaan ei kyselly Anusta, ja sain kertoa kelle halusin. Iissä olo oli käyny todella ahistavaksi, ku tuntu että ihmiset puhuu, kattoo säälivästi ja monikaan ei osannu sanoa mitään, joten vaikenivat. Sitte tietysti jotkut uteli ihan liian henkilökohtasia. Niinpä muutto oli parasta, mitä siinä kohtaa ois voinu tapahtua.

Surutyön tekeminen alko lupaavasti, mutta käni nii, että vuosi Anun kuoleman jälkeen aloin ite sairastella. 1.5v kuolemasta, ja alotin dialyysihoidot. Kaikki energia meni oman ittensä hoitamiseen, ja surutyö jäi. Tajusin iteki sen, että minkä taakseni jätän, sen vielä edestäni löydän.
Jossain vaiheessa vuosia myöhemmin tajusin, että oon traumatisoitunu niistä tapahtumista, ja asia pitäs saaha jolleki mallille päässä. Mun elämässä on ollu pari vuotta, jolloin kuljin puhelin kädessä jatkuvasti. ees vessaan en menny ilman puhelinta. Jolleki se on ihan tavallista, mutta mulla ku puhelin ei aina oo ees ulkona mukana, nii mulle se oli tavatonta. Pelkäsin nimittäin, että saan sydänkohtauksen, ja kuolen. Tai oon nii kaukana puhelimesta, etten pääse sitä hakemaan, ja kuolen. Toinen asia oli, että värjäsin hiukset hetimiten vaaleiksi,ku me oltiin nii paljon saman näkösiä tummine hiuksinemme. Olin luonnostani vaalea, joten oli helppo pitää hiukset vaaleina. Tätä jatku 15 vuotta. Sellanenhan ei oo ihan tervettä.
Jotkut turvaa perheeseen, mutta meillä kävi niin, mulla lähinnä, että meni neljä vuotta, ennenku puhuin kenenkään perheenjäsenen kans Anun kuolemasta. Jotain pientä pinnallista oltiin kyllä puhuttu, esimerkiksi että mitähän Anu nyt hommais jne. Ei mitään sen syvällisempää. Kavereille kyllä olin toistanu asioita sen ziljoona kertaa. Mun teoria on se, että me oltiin kaikki ihan yhtä syvällä siinä suossa, että ei meistä ois ollu apua toisilleme.

Käänekohta tuli sitten vuonna 2013, ku mulle tehtiin sydämen ohitusleikkaus. Sen jälkeen mulle valkeni, että elämä on tämmöstä, epäreilua. Olin tienny pitkään, ettei voi koskaan tietää huomisesta, vaikka kaikki on tänään hyvim, voi huomena olla kaikki tyystin toisin. Mutta se, että meillä diabeetikoilla tahtoo olla sydän se, joka pettää, se oli se ratkaseva asia. Minä olin onnekas, ja kerkesin leikkauspöydälle ennen ku viiikatemies saapuu. Ja että muilleki tapahtuu tämmösiä tragedioita, muitakin nuoria kuolee.
Nyt voin vihdoin sanoa, että surutyö on tehty. Siihen meni ihan liian kauan, aikaa, ja monesta kärpäsestä ehti tulla härkänen. Nyt on aika päästää irti, ja jatkaa omaa elämää. Mielessä Anu on kuitenki joka ikinen päivä, ja sydämessä ikusesti. Vieläki tulee itku ku asiasta puhuu, miettii tai kuulee jonkun biisin joka muistuttaa Anusta. Tarkotus ei ookaan unohtaa, vaan hyväksyä asia .Muistot en ne, joita tulee vaalia.

Lepää rauhassa, rakas ja ainoa isosiskoni <3

Kuulumisia sieltä ja täältä

Oon tässä mietisekelly tätä meininkiä. Omaani siis. Taidan olla huonoimmassa kunnossa ku koskaan. Yleiskunto on huono, johtuen kaikista noista viimeaikasista vstoinkäymisistä. Ennenku on ehtiny edellisestä toipumaan, on jo menty uutta alamäkeä. Seurauksena siis kunnon reilu romahtaminen. Rollaattori on pitäny ottaa ulos mukaan, että voi välillä pysähtyä huilaamaan kävelyllä ollessa. Lisäksi se pyörtyminen on tainnu jättää jotain kauhukuvia mieleen, ja oonki tarkkaillu oloani melko taajaan.

Nyt kuitenki näyttäis, että ollaan menossa parempaan suuntaan. Hitaasti mutta varmasti. Kuhan ei vaan nyt tulis enää mitään takapakkeja.

Viikon päästä käyään hakeen kolmipyöränen pyörä sieltä soveltavan liikunnan välinelainaamosta. jospa tää reviiri kasvais muutamalla korttelilla, se olis jo saavutus. Kelit on vielä vähän vaihtelevat, nyt esimerkiksi on lunta tullu tänään lisää, mutta se sulaa joutuin pois. Eipähän katupöly oo haittoina nyt, ku on märkää.

Katupöly onki muuten ollu vähän vaivana nyt. Tuntuu ku ois flunssan oireita, mutta ei oo kuitenkaan. Nenä on tukossa, ja öisin ei taho saaha kunnolla happea, vaan pitää sillai jännästi haukkoa . Saattaa tosin liittyä keuhkokuumeeseenki, mutta se jää nähtäväksi. Nyt ku tosiaan tuli sitä lunta, nii oireetki on helpottanu. 

Kävin eilen sairaalassa labrassa, ja samalla reissulla känin näyttään korvaa munuaispolilla. Se ku tuli edellisyönä kipiäksi. Ei siellä ollu mitään tulehuksen merkkejä. Hätäännyin, ku aattelin että jos se kipeytyy lisää, nii en pysty nukkumaan. Se jolla on ollu korvatulehus, tietää mitä se voi pahimmillaan olla. Ei oo kumma, että lapset itkee korviaan. Siellä oli vaan limakalvot turvoksissa, eikä ilma päässy kiertään normisti, ja se piti kipua yllä. Tänään se sitte oliki jo ihan normaali.

Tänään oli pd-polilla käynti. Labrat näytti hyviltä. Hb oli noussu sieltä jostai 90 tms. 110:een, pitkä sokeri eli hba1 oli 6.5, fosfori ja urea normaalit, ja natrium oli vähän noussu, se ku on mulla ollu vuosikaudet alarajoilla. Ainoastaan kalium oli koholla, 5.2 ku se normaalin yläraja on 4.8. Se taitaa johtua banaaneista, joita oon jo jonku aikaa syöny yhen päivässä, smoothienssa. Pitää jättää se tauolle nyt, ja jatkossa käyttää harvemmin, ku päivittäin.

Valitin tätä mahaa, ku ei se oo kunnossa vieläkään. Lääkäri ei oo lähettäny mua jatkotutkimuksiin aiemmin, enkä oo tienny syytä. Nyt kerto, että ku sydän on kunnossa vaihteeksi, voiaan laittaa tähystykseen lähete. Molemmista päistä tutkitaan, että löytyiskö vikaa. Mieluummin meen ronkittavaksi, ku jatkan Imodiumin ja Lopexin syömistä ainiaan. Sain myös reseptin sellaseen voiteeseen, joka pitäs auttaa kutinaan. Jostain syystä mun ja monen muun dialyysipotilaan iho kutiaa järettömästi. Perusvoiteet ei auta siihen. Lisäksi mun iho ei kestä noita teippien liimoja. Katetrin ympärys ja selkä siltä kohtaa, missä katetri on teipillä kiinni saunan ja suihkun ajan, on ihan hirvittävän herkät. Välillä kutittaa nii, että jos alkaa raapimaan, ei pysty lopettaan ennen ku iho on rikki. Se taas ei käy laatuun, ettei tulis tulehuksia. Kun ei mitään teippejä voi käyttää, koitetaan nyt että jos kietasee ideal-sidettä katetrin päälle esim. yöksi. Kateri pitäis olla aina teipillä kiinni siitä lähetlä katetrin juurta, ettei se pääse heilumaan, eikä sillai ärsytä sitä kohtaa, mistä katetri tulee ulos. 

Näkö on alkanu palautuun. Välillä näkee jopa nuotteja lukia. Oikiassa silmässä on edelleen sellanen verinen suttura, joka haittaa näköä. Se on ollu siellä jo kauan, siitä massiivisesta vuodosta lähtien, eli kesästä 2013. Liekö se koskaan sieltä poistuukaan. Hyvä kuitenki, että sameus alkaa hävitä, ja pian vois lähtä valkkaamaan niitä uusia lukulasejaki. Niillä näkö paranee veilä vähän enempi. Antibiootit on sellaset, että mulla ne vaikuttaa näön tarkkuuteen. Kuin myös huono verensokeritasapaino. Sokerit on kyllä tasaantuneet nyt, ku palasin konehoitoon peritoniitin aikasesta käsinvaihdostä. Ootellaan vielä, että tilanne tasaantuu, ja sitte.

Kävin eilen soittotunnilla piiiiitkästä aikaa. Jötettiin Vanhat pojat viiksineen hautumaan. Tuntuu että siitä on tullu enempi uhka, ku mahollisuus. niin kauan jo tahkottu sitä, että kehitys on loppunu jo aikaa sitten. Nyt on käsittelyssä tango nimeltään Lasihelmiä. Mukavaa vaihtelua valsseihin, joihin oon aikalailla mieltyny.

Tässäpä nää kuulumiset. Vähän sekalaista sieltä täältä. Mukavaa illanjatkoa, ja katellaan taas. Moikka!

Päivä melkein Tanja Poutiaisena

No nii. En muista, oonko kertonu olevani maidottomalla ja viljattomalla ruokavaliolla. Ihan niinku epäilinki, ei siitä ollu mitään hyötyä.
Sairaalassa peritoniittia ja keuhkokuumetta parannellessani ottivat sekä vilja- että lakstoositestit. Ne ku näkyy verestä, nii olivat iisit ottaa. Kumpiki on nyt vastattu, eikä allergioita kumpaankaan oo. Sikäli mukavaa, että voi syyä taas normaalisti, mutta sikäli ikävää, että paksatauti jatkuu.
Ens viikolla on pd-poli ja sielä katotaan jatkoja. Tutkia se pitää, ku on nii kiusallinen vaiva, eikä maha pysy kasassa ilman päivittäistä Imodium-annosta.

Sitte mukavampiin aiheisiin. Sanna laitto la-iltana viestiä, että su ois soveltavan liikunnan talvitapahtuma Ruskotunturilla. Meikä innostu ihan heti, oonhan nimittäin pari-kolme vuotta sitte haaveillu, ja puhunu ääneenki, että ois kiva koittaa sellasta laskettelukelkkaa. Täällä tapahtumassa oli tarkotus, että niitä sais koleilla ilmaseksi, ja avustajat ois järjestäjän puolesta.

Hetki piti ootella, että saatiin riittävän iso kelkka alle, kokeilijoita oli nimittäin muitaki. Vöillä köytettiin kiinni kuppipenkkiin, eikä ollu mitenkään mahollista, että kelkasta olis päässy tippumaan. Vöitä oli seittemän kappaletta. Kak olkapäitten yli kylkien kohalle, kolmas rintakehän yli, neljäs vyötärölle, viides reisien yli, kuudes polvien alta ja seittemäs nilkkoihin.

Sitte avustaja lähti pukkaamaan pakettia hissille. Siinä mua vähän jänskätti, ku aluksi mut piti viiä ylös aika kokemattoman, heiveröisen tytön. Siinä kuitenki pähkäilivät ja päättivät, että kokeneempi avuastaja vie mut, ja tää toinen tyttö ottaa hieman kevyemmän avustettavan mukaansa.

Ruskotunturi ei oo mikään hurjan iso mäki, mutta kyllä se tuossa kohtaa tuntu piisaavan ihan mainiosti. Se on Ruskon kaatopaikan jäteläjä, joka on rakennettu pieneksi laskettelukeskukseksi. kätevää, ku on kuitenki ihan kaupungin kyljessä.
Maisemat ei mäen päältä ollu ihan samanlaiset, mitä oli nuorena tottunu tunturin laelta katteleen. Joka puolella oli aakeeta-laakeeta, eikä yhtään mäen tapastakaan missään, niinku ei täällä Oulun lakeuksilla oo muutenkaan. Tuuli oli kuitenki ihan sama, ku muuallaki. Täällähän tuulee aina..
Sitte lähettiin laskuun. Olin hississä ehottanu avustajalle, että mentäiskö pienestä hyppyristä. Ei ollu kuulemma aiemmin menny kelkan kans hyppyristä, nii jätettiin se tällä kertaa pois.

Koko tää laskuhommeli oli kyllä ihan mahtava kokemus! Pystyä tekeen sellasta, mihin ei oo pitkään aikaan voinu ees kuvitella kykenevänsä. Nuorempana harrastettiin koko perheen voimin laskettelua. Tämän tästä käytiin tunturissa laskemassa. Jossain vaiheessa se jäi, ku kasvettiin sen verran isoiksi, että alko olla muita harrasteita viikonloppusin. Nyttemmin en oo enää aatellukaan, että pääsis mäkeen, ku on nuo jalat nii epävakaat. Ihan sama tunne tuli ku ennenki, ku viima iski naamaan, ja sai viilettää alas pitkin rinnettä. Mahollisuuksien mukaan aion kyllä palata rinteeseen. Sellanen yksin laskettava ois ehkä se päämäärä, mutta katotaan nyt, miten tää tästä etenee.

Päälle käytiin vieä After skissä, niiinku tapoihin kuuluu, ja nautiskeltiin kauniista kevätauringosta.

Mäenlaskun jälkeen haettiin pikku-P, vaikkakan ei  enää nii pieni vaan amisjäbä messiin, ja käytiin pitsalla. Eli ihan mahetsu sunnuntai oli se. Onneksi Sanna oli lauantaina bongannu uimahallin seinältä ilmotuksen moisesta tapahtumasta.

Semmosta tänne kuuluu. Nyt ku kelit on nnii kauniit, on käyty Marjon kans ulkona kävelemässä pikku matkoja. Mulla on ollu rollaattori mukava, ku ei pää taho pitää. Verenpaineet on matalia, yläpaineet siinä sadan pintaan, ja alapaineet noin kuuessakympissä. Vähän myös takaraivossatyjyttää se taannoinen pyörtyminenki.
Näillä mennään nyt, ja koitetaan taas kerran kohottaa romahtanutta kuntoa. Moikka ja katellaan taas!

Elämä on laiffii, paitsi jos sen joutuu elämään ilman kahvikermaa

Hellos, ja mukavaa keskiviikkopäivää. Just sitä päivää, ku hoitovälinejakelu on kiinni, ja jolle olin suunnitellu käyntiä nimenomaiseen paikkaan. No tää ei ollu ollenkaan eka kerta, etten muista aukioloja. Onhan se sentään kolmesti viikossa auki, ja mun muisti kykenee hallitteen vaan kas muistettavaa asiaa kerrallaan. Koitamma huomena uuestaan sitte.

Kevättä pukkaa, ja tänään tehtiinki jo Marjon kans alustavia suunnitelmia partsin laittamiseksi. Siitä tulee hieno! Ja mukava.
Oon monesti aatellu, että oon saanu kyllä nii helmen avustajan, että alta pois. Marjo on sisustanu täällä, mua ku nuo sisustushommat oo koskaan kauheesti kiinnostaneet. Lisäksi hän on ommellu mulle juttuja, ja ompelee parvekkeelleki tarvittavia juttuja. Vie mua ulos, osaa kattoa tätä asuntoa sillä silmällä, että miten mun ois helpointa ja parasta liikkua ja muutenki toimia. Asuu lähellä, ja ollaan sovittu, että jos täällä sattuu vaikka dialyysinestekatastrofi ilta-aikaan, voin soittaa hänet hätiin. Ynnä muuta kaikkia, mitä  en ite ees hoksaa, hän hoksaa. Koskaan ei hanskat tipu käestä sen vuoksi, että työaika päättyy. Hän tekee hommat loppuun, mitä on alottanuki. Henkilökemiasta puhumattakaan.
Tärkeintä tässä on kuitenki se, että minä en koe oloani kiusalliseksi, vaikka täällä joku toinen häärää. Saan tuntia oloni turvalliseksi, juuriki sen vuoksi, että tiiän, että voin pyytää hänet puun, olipa työaika tai ei. Vähän niinku mummelin turvaranneke.

Tähän väliin tulee kuva eilisestä ruuasta. Mulla on melko yksinkertanen maku, eikä ruoka sinällään oo koskaan ollu mitenkään tärkiäsää roolissa mun elämässä. Se on sitte eri juttu se, ku syyään porukalla. Se on hieno ja tärkiä sosiaalinen tapahtuma, josta tykkään kovastiki. Mutta kuten näätte, ei täällä mitää kurmeeta syyä.

Siinon toissapäiväsiä pottuja, sipulia ja kinkkua pydärin muodossa. Salaatteja oon laiska erikseen tekemään vaikka niistä tykkäänki,  nii nakkelen rehuja sellasenaan lautasen reunalle. Ajaa saman asian, mutta kertonee siitä yksinkertasesta mausta.
Illalla ku aloin peseen kurkun siivuttajaa, riipasin peukalon pään halki. Siitä se show synty.
Syön nykyään Plavixia, mikä estää verta hyytymästä. Verta valu kaks tuntia, ja väsytti jo kovasti ja aattlin, että en valvo koko yötä valuvan sormen kans. Paketoin sen, ja yöllä ku heräilin, tunsin että koko paketti oli läpimärkä. Aamuksi vuoto oli hyytyny, vaan paketti sormessa oli kauttaaltaan veressä, ja kuivunu kovaksi koppuraksi. Ei siinä normi elämässä ois mitään haittaa, mutta nyt ku pitää läträtä noitten antibioottien kans, ja desinfioida käsiä jatkuvasti, ja vielä laittaa antibiootit pussiin sellasen pienen letkun kautta pienelllä ruiskulla, nii se pelottaa, että jonneki pääsee basilleja.
Tänään tehtiin Marjon kans kasvissoseleittoa. Se on ihan mielettömän hyvää, vaan etenki nyt pitäs väälttää sitä. Nesterajotus on sen verran tiukempi nyt, että keittoruoka ei oo parasta mahollista. Pitää koittaa hillitä ittensä. Oon pyrkiny pysymään alle litrassa nyt tän käsinvaihdon aikana. Sillä lailla ei kerry turvotusta, ja saan kuitenki syötyä ja juotua sen, mitä tartteeki.
Tässä kuva tän päivän ruuasta, ja linjassa pysyen, yksinkertasta.

Kyllä sitä on heikko jonkun addiktion eessä. Nyt ku oon ollu maidottomalla jagluteenittomalla linjalla, on tää ollu aikamoista vuoristorataa. Mieli tekee sitä ja tätä, ja välillä oon kyllä ottanu jotai, jos on oikein tehny mieli. Niinku esimerkiksi keksejä ja näkkileipää. Maitoa on tehny mieli ihan järettömästi, mutta sitä en oo vielä juonu. Sen sijaan kahvista on tullu ongelma. Musta kahvi ei oo mun mieleen, eikä maidon korvikkeetkaan tietenkään oo sama asia. Niinpä tänään taivuin, ja ostin kermapurkin. Ostin myös Twixin, ja tänään aion herkutella illalla. Kermaa kahvissa aloin käyttää sillon, ku alotettiin dialyysit. Maito oli hemodialyysissä ollessa kielletty, joten jotain piti keksiä maitopurkin tilalle jääkaappiin. se oli sitte kerma, ja on jääny tavaksi. Nyt palataan samoille linjoille, jos maitoa ei voi juua, sitä ei myöskään voi ostaa tänne.

Aamulla ku heräsin, olo oli melko ohkanen. Pyörrytti ja oli jotenki heikko olo. Mittasin verenpaineet, ja ne oli 92/56. Pistin aamulla myös sen epon, joka ois pitäny pistää jo alkukuusta. Hemoglobiini ku oli manantaina 90, nii jospa se siitä nyt vähän nousis. Tosin tää  tulehduski laksee sitä. vaikka eletään jo iltapäivää pitkällä, ei paineet oo kohonneet. Oli tarkotus käyä Marjon kans käveleen vähän matkaa, mutta tyydyttiin siihen, että käytiin kaupassa, ku ei tahtonu jaksaa.
Voimaa pitää ehottomasti kuitenki kerätä, ku varasin uimahallilta soveltavan liikunnan osastolta sähköavusteisen tandemin. Sillä pääsee vähemmälläki voimalla eteenpäin. Lisäksi varasin kesäksi tavallisen tandemin. On mulla itellä tavallinen pyösrä, mutta en oo ajanu sillä kesän -13 jälkeen. Sillon tehtiin se ohitus, ja ku rintalasta oli halkastu, en ottanu sitä riskiä, että menisin nurin pyörällä. Ku oon sairastellu nyt paljo muutaki, on voimat yleensäki nii vähissä, että en uskalla nousta pyörän selkään. Niinpä siihen on oiva ratkasu tuo tandem.

Tässäpä nämä tällä kertaa, palataan taas. Moikka!