Maanantaita vaan kaikille.
Taas on yks dialyysi takana. Poisto oli tänään n.3.5l. Menin laskuissa sekasi ku poistoa lisättiin ja vähennettiin ja sain 2.5dl antibioottia suoneen jota sitäki oli rukattu. Lopulta en muistanu kattoa paljoko se poisto oli mutta suunnnilleen tuo 3.5l.
Juttelin potilastoverin kanssa ja kerroin näistä viime kuukausien tapahtumista. Kirosin ku on ollu vastoinkäymisiä ja vieläki ootellaan sitä katetrin laittoa. Vaikka eihän se mitään takaa sekään, ois se mulle yks etappi.
Noh, tää ihminen kerto olleensa kolme vuotta dialyysissä eikä kertaakaan sinä aikana jonotuslistalla. Hällä on ollu myös kaikenlaisia vastoinkäymisiä mistä syystä ei oo päässy listalle. Siinä ku pitää olla hyvässä kunnossa eikä mitään tulehduksia tms. saa olla. Koska jos tulee kutsu siirtoon nii ei toimivaa elintä kannata siirtää valmiiksi tulehduksissa olevaan elimistöön.
Mun muutaman kuukauden oottelut asettu kyllä johonki mittakaavaan nyt. Vaikkakaan en halua vähätellä omia tunteitakaan. Onhan tässä ollu monenlaista vuoristorataa tunteitten kanssa, välillä jyrkempää ja välillä loivempaa. Mutta että en oo ainoa ollenkaan, jota koetellaan. Jostain luin että ihmisen voima ei piile siinä mitä on kokenu vaan siinä miten niistä myrskyistä selviää.
Monenlaisia ihmniskohtaloita tuola kyllä näkee mutta musta tuntuu että meitä kaikkia yhistää joku näkymätön side. Kukaan ei kauheesti valita mistään, mitä nyt välissä joku saattaa jostai äkillisestä jutusta vähän purnata mutta äkkiä neki tilanteet muuttuu keskusteluksi. Lääkäri on oikeestaan kokoajan käsillä ja vertaistukea on myös jatkuvasti saatavilla. Dialyysissä on kyllä sellasta voimaa että siinä saattaa heikommilla alkaa puntti tutiseen.
Eipä mulla nyt muuta ku että muistetaan pitää jonkulaiset mittasuhteet mielessä, olipa asia mikä hyvänsä. Moikka!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti