Oikiastaan näinä päivinä on tapahtunu paljo asioita mitä ei voi silmin nähä.
Oon täsä tullu siihen tulokseen että mulle parempaa hoitomuotoa ei oo, ku tää APD-hoito. Poistot on passeleita ja niitä voi säätää juomalla ja nesteitten vahvuudella. Oon pari kertaa laittanu yöksi yhen 2.5l pussin vahvaa keskivahvan tilalle ja se toimii hyvin, poistaa riittävästi. En mää silti mikään kova juoja oo, enimmillään taitaa mennä parisen litraa eikä se oo paljon jos vertaa terveeseen ihmiseen. Harvinaista se on mulleki mutta toisina päivinä suu vaan nappasee enempi ku toisina.
Ruokavalio on vähän höllempi nykyään. Oon jopa syöny ruissämpylöitä. Onneksi huomena selviää millä tasolla fosforit on ku on kontrollisa käynti. Mutta että syyäki voi nyt jo vapaammin.
Yöt menee sikiunessa ja hereillä käyn vaan jos kone hälyttää.
Yleinen vointi on edelleen hyvä mutta ei läheskään nii saamaton ja väsyny ku vielä käsinvaihdon aikana. Oon huomannu että sairastelu ei oo nii paljo mielessä enää ja tarkkasilmäsempi on huomannu ettei täälä plokisakkaan oo enää nii sairauskeskeisiä nää jutut, mitä aiemmin. Oon jaksanu pohtia muitaki asioita ku omiani ja se on hyvä merkki. Muistan tässä taannoin ku yks ihminen kerto mulle omista terveysasioistaan, meinasin sanua että älä kerro, en jaksa kiinnostua saati kuunnella jostai aika mitättömästä asiasta. Ymmärsin kuitenki olla hiljaa, mikä ei oo ihan itsestäänselvyys mun kohalla. Näin jälkeenpäin kyllä ymmärrän hyvin, mikse kiinnostanu. Oli just ja just voimia sen verran että ite säilyin järjissäni. Oli paljo asioita mitä piti käsitellä, fyysisestä voimattomuuesta huolimatta hoitaa, olla vastuussa kaikesta mitä hoitorintamalla tapahtuu tai ei tapahu, pieni epävarmuus hoitojen kans ja sen semmosta.
Summa summarum. Nyt tilanne on ihan toinen. Alan olla taas oma ilonen ja sarkastinen itteni. Nii ne asiat kuitenki käänty parhain päin vaikka välillä aattelin että tätäkö tämä elämä nyt on, jatkuvaa alamäkiä ja jonku sortin vastusta. Oikiastihan onni käänty sen jälkeen ku serkkutyttö Pilvi, näki tähenlennon ja oli kerenny toivomaan että mun onni kääntyis. Ja niin kääntyki.
Näine aatoksineni alan valmistautuun henkisesti huomiseen sairaalapäivään. Aamu alkaa labralla, sitte on diabetespoli, sen jälkeen PD-poli ja sitte vielä mammografia. Eli ohjelmaa piisaa ja menee suunnilleen koko päivä.
Pitäkää huolta toisistanne, vähintäänki yhtä hyvin ku mun läheiset on musta pitäneet, kannatelleet täsä hyllyväsä suosa. Kiitos siitä isän, äitin ja Sannan perheille. Ootte kaikki tärkeitä, rakkaita ja korvaamattomia <3
Loppuun vielä Tabermannin runo joka sopii hyvin päivän fiiliksiin:
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille.
(Tommy Tabermann)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti