35-vuotisjuhlapäivä

...Oli mennä ihan ohi!

Nii, siitä tulee tänään 35 vuotta ku mulle diagnosoitiin diabetes mellitus.
Se oli maanantaipäivä ja luokkakaverilla synttärit jonne minäki tietysti menin. Synttäreillä syötiin ja juotiin kakkua, pullaa, mehua, limukkaa ja kaikkia mitä siihen maailman aikaan lasten synttäreillä oli tapana tarjota. Joka tapauksessa paljon kaikenlaista makiaa.
Lähin käveleen iltasella kotia ja äiti tuli puolessa välissä matkaa vastaan naapurin autolla, pysäytti ja otti mut kyytiin. Sano siinä että sulla on sokeritauti ja meän pittää lähtä heti sairaalaan. Mun suurin huolenaiheeni oli että ei kai mua vaan pistetä. Olinhan nähny kotona ku Anu-sisko pisti itteensä insuliinia. Äiti sano että ei pistetä. Hah, mikä vale. Liekö yritti pitää mut rauhallisena ja saaha sovinnolla takas autoon ku kotona käytiin vaihtamassa vaatteita tai jotain.
Seuraava muistikuva on sairaalasta ku labratäti tulee muassaan korillinen näyteputkia ja niitä otettiin heti reilusti, muistaakseni toista kymmentä ja itkuhan siinä tuli. Olin marraskuussa täyttäny seittemän vuotta ja kovin monimutkasia asioita ei kai siinä iässä vielä ymmärrä. Niinku sitä että miksei yks putki verta piisaa.

J'in sairaalaan ja vanhemmat, tai äiti ainaki, tais käyä joka päivä katoon mua siellä. Myös kummitäti kävi ja toi kirjan, ja autoa lainannu naapuri kävi myös ja toi kirjan; Uppo-Nallen joka on edelleen tallessa.

Uppokansa urhea

kun taiston tietä käy.

Meri kiehuu vaahtopäin,

ei pelastusta näy.

Uppoon, uppoon uskaltakaa!

Rohkeat vain rannan 

voivat saavuttaa.

 Muutaman päivän päästä Anu tuli kans osastolle, vähän niinku turvaksi. Taisin ikävöiä kovasti kotia ku aikuiset sellaseen ratkasuun päätyivät. Anulla oli ollu diabetes tuolloin jo viis vuotta ja sillon oli tapana tulla sairaalaan ns. tasapainotukseen ja nyt saatiinki sitte kaks kärpästä yhellä iskulla.
Sairaalassa opeteltiin pistämään ite insuliinia. Se hoitaja joka mua opetti, sano että saat pistää nyt häntä tai huomena ittiäni. Sanoin pistäväni ittiäni ku hoitaja oli niin mukava että en halunnu tuottaa tuskaa hälle. Opeteltiin myös ottamaan pissanäyte. Nykyään mitataan verensokeria mutta sillo laitettiin koeputkeen kaks tippaa pissaa, kymmenen tippaa vettä ja sellanen tabletti perään. Se kuohu ja pian muuttu jonku väriseksi ja sitä verrattiin vörikarttaan joka osotti onko pissassa sokeria. Tavote oli että ei olis.
Olihan se diabeteksen hotio tuollon ihan muuta ku nykysin. Isoilla neuloilla pistettiin insuliinia, aamulla x määrä ja päivällä piti tietyllä kellon lyömällä syyä tietty määrä, millon mitäki; leipäryhmää, liharyhmää, hedelmäryhmää yms. Ruoka-aineet oli jaoteltu erilaisiin ryhmiin ja niitä sitte syötiin. Nykyään voi syyä millon vaan kunhan laskee hiilarit ja pistää sen mukaan insuliinia. Sokeria voi syyä ja eläinrasva on sitä pahinta myrkkyä.
Jossain kohtaa pääsin kotia viikonloppulomalle. Ootin sitä mahottomasti ja ku vihdoin koitti perjantai jollon piti päästä, kävi nii että opiskelija oli aamulla pistäny väärän määrän pitkävaikutteista insuliinia eikä kotiin lähdöstä tullu mitään. Piti oottaa lauantaihin että voivat seurailla tuleeko shokkia tai muita komplikaatioita. Lauantaina sitte pääsin kotia ja muistan ku istuin isän sylissä ja pidin kaulasta kiinni ja olin nii onnellinen ku sain olla kotona.
Elämä jatku normaalina kotiutumisen jälkeen. Koulussa käytiin Anun kans keittolassa välipalalla ja ruokailut hoitu nii että keittäjä laitto meille omat annokset jotka oli niitten kiveen hakattujen grammamäärien mukaan laitettu. Muuten leikit jatku ihan normaaleina, niinku siihenki asti.

Syy miksi äiti oli osannu epäillä diabetesta, oli se ku olin alkanu kovasti juomaan. Muistan iteki ku oli usein kova ja no ja tietysti kova pissahätä. Ulkona ku leikittiin talviaikaan, en malttanu lähtä kotia pissalle vaan istuin hangessa ja pissasin housuun. Tottakai siitä piti sitte kohta mennä kotia ku tuli kylmä. Mutta että juominen lisäänty ja sitä myöten myös pisuttelu. Äiti oli vieny pissanäytteen tk:een ja siitä se sitte lähti.
Tää kuva on otettu vähän ennen sairastumista, ekalla luokalla.

Semmonen päviä on siis tänään. Harvoin muistan koko päivää mutta nyt ku muistin, halusin jakaa sen teän kans. Sitte ku tulee 40 vuotta täyteen, ostetaan diabeetikkoystävän kans, joka on mun ikänen ja sairastunu myös -79, toisillemme läjä ässä-arpoja.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!