25.6.2013 ja 2014

Hellurei! Meinaa olla vähän tylsää. Just sitä sellasta mitä syystalavella eniten kaipasin. Tylsää, eikä mittään sen suurempia murheita murehittavana. Eli kaikki on siis hyvin, ja se on nii maan mainio homma että pelkästään sen pitäs olla suuri ilon aihe. Ja nii se oikiasti onkin, en vaan ois millään viittiny tännään siivota vaa sain sitäki vähän tehtyä ku oli riittävän tylsää.
Viime viikolla Rale kävi kylässä ja hajotti laatikot ja vei ne roskiin. Eilen sitte Ritu kävi ja teki saman homman. Jussina äiti hävitti laatikot. Onpa ollu mukavaa ku ei oo tarttenu stressata niitäkään yhtään ku muut on hoitaneet sen. Ritu tarjoutu pariki kertaa imuroimaan tän kämpän vaa en suostunu. En siksi, tteikö kämppä ois vaatinu imurointia, vaan siksi, että olin laiskuuttani siirtäny sitä jo ainaki viikon. Se ois ollu hyväksikäyttöä jos oisin jonkun muun antanu  tehä työn, jota en vaan ite ollu viittiny. Nyt seki on kuiten alta pois ku sain vihdoin ja viimein tartuttua imurin varteen tännään.

Posti toi mukanaan ohjeen, miten toimia sitte ku se The puhelu tullee. Viimeksihän siirtoon lähtö ei ollu yhtään näin jännää, sinne ku mentiin äitin kans sovittuna aikana ja siirtoki tehtiin ennalta sovitusti.

Kolomen viikon päästä on se Kolarin kansalaisopiston haitarileiri Ylläksellä. Viime viikolla tuli postia ja mukana oli kahet nuotit, jotka pittää opetella ennen leiriä. Kaks uppo-outua biisiä. Toista päivällä vähän treenasin ja äkkiä se muistuu mieleen, se sävel, ku you tubesta sitä riittävän monta kertaa kuuntelee. Koitin myös opetella nuotteja samalla ja on kai se pakko myöntää, että helepompaahan se on ku nuotit on apuna. Kai ne on opeteltava ihan kunnolla sitteki. Oon välelly niitten opettelua viimiseen asti ja aika hienosti oon siihen kyennyki. Kröhöm.

Tähän loppuun vielä viimevuotisia juttuja. Moikka!

25.6.2013
Aamulla rötgenistä tulivat kuvvaamaan keuhkoja, ihan niinku kaikkina muinaki aamuina tähän asti. Röngenhoitaja, nuori tyttö, asettu mun vasemmalle puolen ja oma hoitaja oikialle, ja alakovat siitä laittaa sellasta kuvauksessa käytettävää levyä mun selän alle. Koitin muka ite vähän nousta vaan röntgenhoitaja tokas, että ei tartte liikkua, me kyllä liikutellaan mitä tarttee. No joo, asia ymmmärretty.
Kuinka ollakkaan, sairaalan potilaspuhelin rämähti soimaan siinä samalla. Sanoin omalle hoitajalle että no nyt se Sanna soittaa, ja että voitko vastata ja sanua että soittaa hetken päästä uuestaan. Hoitaja vastas, esitteli ittensä ja sano että soita viien minuutin päästä uuestaan, että on toimenpide kesken. Röngenhoitaja sano omahoitajalle seuraavasti makaavan minun yli, ihan ku mua ie ois ollukaan: "Ei sun ois tarttenu vastata siihen puheluun" Minäki ku saatan meleko herkästi sanua mitä sattuu, en saanu siinä kohtaa yhtään ainuaa sanaa suustani. Olin ihan hämmennyksissä, että sanoko se hoitsu tosiaan niin, ku kuulin. Sano se, todettiin omahoitajan kans myöhemmin. Törkiää.
No Sanna soitti sitte kohta uuestaan. Kyllähän siinä itku sitte tuli ku kaikki asiat oli auki ja rakas sisko lähösä maailman toiselle puolen. Todettiin kuitenki että jos jottai vakavaa tullee, pääsee sieltä 12h:ssa Suomeen. Asiaa ois ollu vaikka kuinka, mutta puhe oli sellasta sana, yskintää, toinen sana, yskintää jne. Sanna rauhotteliki että sano sana kerrallaan ja vejä henkiä, että ei täsä oo kiirettä mihinkään.

Päivällä lääkäri otti sydämen angiografian taas puheeksi. Oli tullu toinen oireeton sydänkohtaus, joten sydämen tutkimista ei enää vois siirtää. Suurin mutta asiasa oli se, että jos laitetaan varjoainetta, voi se hyydyttää munuaisen toiminnan kokonaan ja lopullisesti. Pissaa oli siihen asti erittyny joitain desejä vuorokauesa, mutta asia oli niin tuore, ettei ois ollenkaan mahotonta, etteikö munuainen vois virota vielä toimimaan entisellään. Minä olin sitä mieltä että tehhään vaan se tutkimus, että munis on muutenki ollu hyytymään päin, ku on ollu tuirvotuksia jo vuojen verran. Paikalle tuli pari muuta  lääkäriä ja niin päättivät että angiografia tehhään huomena.

Nenä oli tihkuttanu verta koko päivän, ja se tuntu vetävän mielen meleko matalaksi. Se oli varmasti yks syy, miksi tehon seinät alako tosi lailla ahistaa. Ku en saanu liikkua, en ees nousta istumaan sängyn reunalle, enkä kylkiä voinu kääntää ku piuhat otti molemmilta puolin kiinni. Kiukuttelin äitille niistä perkeleen seinistä ja paskasairaalasta ku ei saa juua eikä liikkua eikä nähä mittään muuta ku tuon välillä aukiavan oven. Ulos ei saanu mennä, eikä ees nähä. Äiti koitti lohutella ja selittää mitä sielä käytäväsä on. Ei kai se varmaan ollu yhtään helepompaa äitillekkään, kattua ahistunutta lastaan sielä kipiänä kiukuttlemasa. Hoitajat sai myös osansa mun kiukunpuuskista. Teholla oli jatkuvasti yks hoitaja, omahoitaja siinä vieresä. Vielä ku sattu nii, että pari hoitajaa oli siinä useita vuoroja, nii kyllä neki sai mua lohutella ja kuunnella ku möykkäsin jotai janosta ja tylsästä olosta. Vissiin ovat tottuneita turhautuneisiin potilaisiin. Kyllä me paljo juteltiin ihan tavallisia asioitaki ja se oli kyllä yks voimavara joka piti pään pinnalla. Tärkein oli kuitenki läheiset ja se, että olivat sielä läsnä ja tukena. Olihan se koko perheelle aikamoinen tilanne, ku kaikki tullee yhtäkkiä päälle ja elämänlanka tuntuu vaan päivä päivältä ohenevan.
Mää en ees tajunnu, mitä tapahtuu. teholla asiat tapahtu tosi nopsaa. Ku mainittin jotain nyt, siihen oli reagoitu parin tunnin sisällä. Tarkotan että tutkimukset tehty ja silleen. Munuainen oli lakannu toimimasta, mikä se on jo itessään melekonen murhe, nii siihen oli vielä tullu kaks sydänkohtausta ja liikkumiskielto, ettei vaan rasitu yhtään ja sydän petä. Yks ilta ku pesin sängyllä hampaita, se seurantalaite ilmotti, että nyt ois kammiovärinä päällä. No ei ollu, vaan kone reagoi hampaitten harjaamiseen.