Onnenpäivä

Ihan aluksi. Huomasin etten oo noteerammu sitä maanantain kuvausta mitenkään, vaikka sitä niin kovasti jännitinki. Noh, ei siinä ollu lopulta mitään jännitettävää. Menin sinne jalkojen angiografiaan, ja tekivät aortan ct-kuvauksen. Voi olla että oon ymmärtäny väärin jotai, mutta laittovat vaan varjoainetta suoneen ja sellanen pyöriä häkkyrä liikku ees-taas ja kuvas. Kuvauksen jäläkeen vaatteet päälle ja kotia. Että se siitä. Turhaan jännitin sitäki hommaa. Luulin että menevät nivusesta sissään ja työntävät kameraa suoniin vaan mitä sitä höpyä. Hyvä näin.

Katoin just että nyt on torstai. Mitä? Torstai? Mihin on kadonnu tiistai? Piti veispuukista luntata että mitä oon teheny tiistaina. Sanna kävi iltasella ja istu täsä muutaman tunnin. Minä tietysti nakitin laatikoita hajottaan, niitä oli kertyny melekonen pino. Siinä on muistikuvat tiistailta. Eilinen päivä taas, sen jäläkeen ku tulin lounastreffeiltä, meni nukkuessa. Otin sängysä parin tunnin unet ja nousin ylös. Olo oli edelleen ku nukkuneen rukous, ja nukahin sohvalle. Siinä meni ehkä pari tuntia ja sitte kohta latasin koneen ja siirryin sänkyyn.
On kyllä menny nii sumusa nää muutama päivä, että jos oon sopinu jotai menoja enkä oo ilmaantunukaan paikalle, antakaa anteeksi. En ois muistanu tämän päivästä labrassa käyntiäkään, jos ei ois unohtunu puhelimen kalenterista vaientaa muistutusääntä. Se hälyttää automaattisesti aamu ysiltä, jos kalenterisa on merkintä sille päivää. Ruukaan vaientaa sen, mutta onneksi en ollu hoksannu tuosta sitä hiljentää.

Heräsin aamulla puhelimeen, ku sairaalasta soittivat, tattadaa, tähän rumpujen pärinää, että OON PÄÄSSY SIIRTOLISTALLE! Voi Jumalan pyssy ja puupanokset! Muistan ajatelleeni viiime juhannuksena teholla, että kunpa pian pääsis siirtolistalle, nii ois mahollisuus taas tavalliseen elämään.
Vuosi siihen meni, tarkalleen ottaen tasan kaks viikkua vaille vuosi. On muuten just sama aika, minkä olin eka kerralla dialyysissä ennenku sain äitiltä siirteen.
Jouvun tietysti edelleen oottaan kutsua siirtoon, eikä sitä ossaa kukkaan sanua, kauanko sitä joutuu oottaan. Jotkut pääsee hyvinki pian, ja toiset joutuu oottamaan jopa vuosikymmeniä. Täsä vaiheesa kuitenki mahtavinta on, että nyt toivonkipinä kytee vähän voimakkaammin.

Vuosi sitte, heti ku dialyysit alotettiin, elettiin semmosta aikaa, että ei monikaan uskonu että enää kotiutuisin sairaalasta. Sydän piiputti, henki kulki ainoastaan avustettuna, ohituksen jälkeen tuli ongelmia ja rinta avattiin hetimiten uuestaan. Siihen päälle dialyysit ja voimakkaasti järkkyny mieli. Vielä pitkä ja vastuksia täynnä oleva syksy ja alkutalvi ku piti temppuilla katetrien kans. Jatkuva kuumeilu jolle ei tuntunu olevan syytä, tulehtunu jalan leikkaushaava, jota hoiettiin alipainehoiolla sairaalasa ja pitkillä antibioottikuureilla. Kirsikkana paskakakun päällä clostridium ja sen aiheuttamat neljä tai viis eristettyä sairaalareissua.
Jos oli kroppa kovilla, nii vielä kovemmalla on ollu mieli. Kaks kertaa on ollu sellasta, jotka on jääny mieleen ja varmaanki siksi, että sillon on tapahtunu jotai merkittävää.
Eka kerta oli sellanen, ku joulukuussa piti mennä dialyysin jälkeen sossukoululle pitään kokemuskoulutusta mutta kuume esti menemästä ja seuraavalle päivälle suunniteltu pd-katetrin laitto piti perua jo toisen kerran. Sillon humpsahin, mutta se päätty siten, että päätin että nyt en enää toivo, vaan mennään päivä kerrallaan. Vähän niinku että pessimisti ei pety.
Toinen kerta oli tammikuussa, ku olin clostridiumin takia eristyksessä. Varmaan jotai niitä loppu päiviä. Se eristys kesti 8vrk ja se on melko pitkä aika olla yksin. Onneksi läheiset kävi sieläki, muuten oisin flipannu. Oikeestaan taisin vähän flipataki, ku annatin tänne blogiin melko raskaasti ja loukkaannuin asioista jotka oli tarkotettu kannustukseksi. Semmonen se ihimisen mieli on, herkkä muutoksille.
Niistäki onneksi selvittiin. Taian kirjottaa ihan oman postauksen sairaalavieraista, ne ku on se järjissään pitävä asia. Etenki eristyksessä ja teholla ollessa, ku ite ei pääse mihinkään ja on ihan toisten armoilla, sillo korostuu se toisten ihmisten merkitys.

Palataanpa takas tähän päivään. Sain viimeksi pd-polilta lähetteen, joka piti ottaa tännään mukkaan labraan. Arvatkaa muistinko? No en tietenkään, vaikka se on ollu täsä näkösällä jo noin viikon. Piti palata kotia hakemaan se ku se on joku tärkiä paperi SPR:lle. Muistin kuitenki labrassaki innoissani selittää sirtolistalle pääsystä. Mii sou häpi! Kotia tullesa väsytti vieläki ja otin parin tunnin unet. Nyt alkaa ehkä olla univelat kuitattuna. Vaa on tää alkuviikko menny tosiaan nii tumussa että ei mittään järkiä. Aamulla katoin jääkaappiin ja totesin että onpa erikoiset ostokset tullu hankittua, joko eilen tai toissapäivänä. Onneksi kuitenki kaikki tärkeimmät on ostettu, kuten kinkku ja punasipuli.

Kaikkia hyvvää teilleki, mulla on jo, ku on mahollisuus tavan elämään. Moikka!