Aamu alko kellon soitolla. Tai siis puhelimen herätyksellä, herätyskello taitaa olla jo ihan vanahanaikasta. Muinaisjäänne. luulisin. Normi kuviot koneen kans ja suihkun kautta terveyskeskuksen labraan. Tavallisesti lähen saman tien pois mutta nyt jäin hetkeksi istuksiin ku käsitaive ei lakannukkaan heti vuotamasta. Radio soi sielä vähän tavallista isommalla ja kuuntelin ku Mikko ja Juice laulo miten herttaisen yhentekeviä asiat on. Hyvät lyriikat, enpä ollu aiemmin tullu sillä lailla kuunnelleeksikaan. Sitte alko soimaan yks mun lemppareista jo pitkältä ajalta.
Meillä on lähipiirisä sellanen pakko-oire ku laulaminen ja viheltäminen. Äiti on kaikkein kovin, ihan tauotta laulaa tai viheltää. Oon joskus ärähtäny asiasta mutta ääntely taukoaa ehkä kaheksi sekunniksi ja jatkuu taas. Kun-ei-sille-voi-mittään.
Sanna on sitte enempi laulutyttöjä. Hällä on hyvä ääni ja erityistaitona äänen käyttäminen. Oon kuullu monet hyvät soolot ja nähny erilaisia hienoja koreografioita Sannamaisine mooveineen. Se on vähintäänki näkemisen ja kuulemisen arvonen spektaakkeli se.
Minä taas taian olla vähän molempia; viheltäjä ja laulaja. Mulla ei oo erityistaitoja. Siksi aikoinaan hakeuduin kuoroon ku ei oo tuo lauluääni nii kauheen kaunis. Vähän sellanen Virverostimainen, kimottava. Äänellään se lintuki laulaa.
Takas labraan. Natalie Imbruglia ku kajahti radiosta, en tietenkään onnistunu pitämään suuta kiinni enkä äääntä sisälläni. Vähän aikaa kiemurtelin siinä ja aloin laulaa ääneen. Aluksi vähän nolotti mutta ku kukaan ei käskeny vaieta, jatkoin. Sitte ku biisi loppu, riipasin kinttaat kätteen ja poistuin. Se siitä konsertista. Täsä alkuperänen versio:
Kotimatkalla kaveri soitti ja tuliki käymään kahvilla. Täsä turistiin ja äiti tuli hakeen soittotunnille.
Soittotunti oliki yks fiasko. Menin sinne epävarmana ja lähin pois epävarmana. Kauhia tunne ku tietää että ei osaa sitä mitä pitäs. Eipä silti, en oo monesti ennenkään osannu mutta nyt oli sellasia juttuja mitä en ollu kertaakaan ees koittanu. Pitää nyt ryhistäytyä treenaamisesa ku ei oo noita pussinvaihtoja eikä sairaalasa juoksemisia enää. Vaikka monesti tuntuu että ei osaa läksyä nii mitä enempi sitä soittaa, sen enempi siitä jää mieleen ja yhtenä päivänä huomaa että kah, sehän meni jo ihan hyvin. Tänään ei ollu se päivä.
Soittotunnin jälkeen käytiin lapsuusajan naapurissa. Oli melko vinhaa seistä sillä samalla ovella misä pentuna tuli monet kerrat käytyä. Oli mukava turista kuulumisia ja kattua ku uus sukupolvi puuhaa omiaan. Jännä homma että lapset kasvaa mutta ite pysyy yhtä nuorena ku aina ennenki.
Täsäpä tämän päivän hommelit. Nyt joutaaki jo kuunteleen koneen tussahtelua ja unten maille. Palataan taas. Moikka!
Sullakin kevättä rinnassa ihan selkeesti, ku noin laulattaa.
VastaaPoistaAnna laulun raikaa vaan, jos joku katsoo pahasti, on se varmaan kateellinen kun ei itse kehtaa ;)
VastaaPoistaLauluäänestä ei voiskaan olla kade :D Rohkeudesta ehkä :)
Poista